Saamelaiset riitelevät keskenään kaikesta eivätkä osaa edes päättää, kuka on saamelainen ja kuka ei. He vastustavat ihan kaikkea saamenpuvun käytöstä puiden kaatamiseen, junaratojen rakentamiseen ja ylipäätään pohjoisten elinkeinojen kehittämiseen. Tälläkin hetkellä luultavasti tapahtuu jotakin, josta saamelaiset lopulta närkästyvät.
Samalla on mukavaa, että meillä on Suomessa saamelaisia. He rikastavat kulttuuriamme värikkäine asuineen ja jännittävine elämäntapoineen.

Valtaväestön mielikuva maassamme asuvasta alkuperäiskansasta tuntuu olevan jotakuinkin edellä kuvatun kaltainen, vaikka on vuosi 2016 ja kaikkeen maailman tietoon on helpompi päästä kuin koskaan aiemmin. Instagramissa ja Facebookissa pääsemme toistemme ruokapöytiin saakka.

Sodankylän Vuotsossa, noin 90 kilometriä kuntakeskuksesta pohjoiseen, seisoo kyltti. Siinä on sini-puna-viher-keltainen lippu ja teksti: Tervetuloa saamelaisten kotiseutualueelle. Sama saameksi. Kun kyltin ohi ajaa, revontulet eivät iske loimuksi taivaalle, joiku ei ala soida eikä noitarumpu lyödä – poroja saattaa kyllä ilmaantua tielle. Olemme edelleen Suomessa. Minua ei lakkaa järkyttämästä, miten korkea ja leveä muuri tuossa kohtaa maatamme näköjään silti kulkee.
Meistä suurin osa on asunut koko elämänsä samassa valtiossa näiden ihmisten kanssa, ja silti tunnemme Phuketin rannat paremmin kuin ylälappilaisen maiseman ja oman maamme alkuperäiskansan asiat.
Vastuu on tietysti opetuksen ja median. Alkuperäiskansaan liittyvät kysymykset ovat osin monimutkaisia, mutta eivät sentään niin monimutkaisia, etteivät esimerkiksi oppikirjojen tekijät tai journalistit kykenisi käsittelemään niitä perusammattitaidollaan.
Onnistumisiakin tietenkin löytyy. Saamenpuvun väärinkäyttöön liittyvät äläkät ovat viime aikoina synnyttäneet muutamia artikkeleita, joissa pyritään näkemään metsää puilta.

Yksi syy median yksipuoliselle ja niukalle saamelaisaiheiden käsittelylle lienee etäisyys. Miten tämä Tenojoen kalastussääntö liittyy meidän lukijoidemme arkeen, isoissa eteläsuomalaisissa toimituksissa kysytään. Ei yhtään mitenkään, joten jätetään juttu tekemättä.
Tämä on totta kai päin honkia ajateltu, koska meillä kaikilla on oikeus ja velvollisuus tietää, mitä maassamme tapahtuu ja miten valtiomme kohtelee asukkaitaan ja vähemmistöjään. Lukijan napa ei voi olla kaiken mitta. Tiedolla on itseisarvo.

Joskus etelän media lähettää toimittajan jalkautumaan Lappiin. Silloin luvassa on näyttäviä juttuja, joissa isoja kysymyksiä käsitellään perusteellisesti ja ansiokkaasti. Tämä on hyvä. Silti toivoisi, että joskus päästäisiin käsittelemään myös ihan tavallista arkea. Trampoliinilla pomppimisen vaarat vaanivat rajaseutujen lasta samalla lailla kuin vantaalaislasta. Ruuan ja bensan hintojen heittelyt vaikuttavat myös pohjoisen elämään. Täällä eletään arkea, joka on nyansseiltaan erilaista kuin kasvukeskusarki, mutta silti arkea. Kiinnostavaa. Elämää. Kollegat, tulkaa joskus Lappiin katsomaan sitä. Tulkaa muulloinkin kuin silloin, kun jotakin poikkeavaa ja eksoottista tapahtuu. Näin muuri Vuotson kohdalla lopulta ehkä murenee.
Arkisuutta ja normaaliutta toivoi myös saamelaiskäräjien jäsen Neeta Jääskö
 lokakuisessa Ihmisoikeusliiton seminaarissa Inarissa (inarinsaamenkielisessä puheenvuorossaan, joten kielitaidottomana ja tulkkausta omaa hölmöyttäni vaille jääneenä joudun perustamaan siteeraukseni Outi Länsmanin twiittaukseen tilaisuudesta). Hän kiitteli Yle Saamea siitä, että se käsittelee lasten- ja nuortenohjelmissaan tavallisia juttuja, kuten meikkaamista ja ruoanlaittoa.
Saamelaisten olisi syytä saada siirtyä muissakin journalistisissa tuotteissa aiheista toimijoiksi.
Kuten eräs viisas nuori haastateltavani taannoin totesi, haastatteluissa olisi mukava puhua vaikka saamelaismuodista tai -musiikista. Mutta koska tilanne on vielä niin surkea ja tieto niin ohutta, lehdissä on pakko vääntää rautalankaa vaikkapa kielellisten perusoikeuksien toteutumisesta.
“Millaista on ollut kasvaa saamelaisena Suomessa” -kysymykseen ei pitäisi joutua enää 2010-luvulla vastaamaan. Meidän pitäisi jo tietää.

Kun selittäminen pitää aloittaa joka kerta perustaso A:lta, jutuissa ei ole mahdollista päästä koskaan pintakerroksia syvemmälle.
Siksi saamelaisuutisointi jää uutisoinniksi saamelaisten reaktioista, kuten esimerkiksi saamelaiskäräjien jäsen Aslak Holmberg
 totesi Ihmisoikeusliiton seminaarissa. Reaktioiden syyt jäävät hämärän peittoon. Saamelaisten oikeuksien toteutuminen Suomessa, ILO169-sopimuksen todellinen karva ja lukuisat muut oikeat ja akuutit kysymykset eivät pääse tätä menoa ikinä osaksi vakavaa poliittista keskustelua.
Yle Saamen päällikkö Pirita Näkkäläjärvi puolestaan kirjoitti taannoin siitä, miten kinaavista ja purnaavista saamelaisista on tullut uusi stereotypia juopottelevien nunnukaukkojen rinnalle. Neeta Jääskö bloggasi jo aiemmin, miten kyllästyttävää on, kun saamelaisaiheista haastateltaviksi suostuvat joutuvat käyttämään aikaansa suomalaistoimittajien tietosanakirjoina toimimiseen. Saamelaisilla on omakin kulttuuri edistettävänä. Sen pääasiallinen tavoite ei ole viihdyttää tai sivistää suomalaisia, mutta joskus tämäkin katsotaan välttämättömäksi.

Saamelaisilla on jo ääni, joka kuuluu, jos sitä vaivautuu kuuntelemaan. Alkuperäiskansa ei nähdäkseni kaipaa suomalaistoimittajia pelastajikseen tai kulttuurinsa lähettiläiksi. Sen sijaan suuret mediatalot tarvitsevat Saamenmaalle ahkeria kirjeenvaihtajia, jotka kertovat sikäläisestä elämänmenosta ymmärrettävästi, perusteellisesti, nöyrästi ja eksotisoimatta, tiedonvälityksellistä itseisarvoa kunnioittaen.

Tuija Sorjanen
tuija.sorjanen (AT) sarkamedia.com
Kirjoittaja työskentelee toimittaja-toimitussihteerinä paikallislehti Inarilaisessa sekä freelancerina Inarissa ja Utsjoella. Sorjanen on itsekin kirjoittanut monta tekstiä saamelaisten reaktioista ja kysynyt haastateltavilta usein, millaista on elää saamelaisena Suomessa.

 

Comment