Julkaistu Sarkan vanhassa blogissa 27.11.2014

“Mitenkäs nyt?”

Ammattilehti Journalisti on elokuussa 2014 ammattieettisen asian äärellä. Journalistin mukaan Iltalehti julkaisee ulkomaisten verkkolehtien juttuja lähes suorina käännöksinä omien toimittajiensa nimissä.

Lähteeseen viitataan pienellä merkinnällä. Juttuvaihdosta ei ole sopimusta, Journalisti kirjoittaa.

Journalisti kysyy Iltalehdeltä, saako tämän juttuja käyttää vuorostaan samalla tavalla. Kyllä, verkon esimies Timo Melari vastaa.

“Uutisiamme saa siteerata vakiintuneen käytännön mukaan. Kilpailuasetelmalla on merkitystä: ulkomaisten medioiden suhteen ’valvontamme’ ei ole yhtä tiivistä. Oleellisinta on, että lähteeseen linkataan.”

Lukijalle jää epäselväksi, miksi Journalisti on tarttunut aiheeseen juuri nyt.

On kulunut runsaat neljä vuotta siitä, kun Julkisen sanan neuvosto antoi periaatelausumansa lainaamisesta. Neuvoston kanta oli yksiselitteinen: Toisen tekemää työtä on lainattava korrektisti ja mahdollisimman lyhyesti. Viestimet, joiden tietoja jutussa käytetään, on mainittava.

Journalistin elokuinen älähdys antaa ymmärtää, ettei lainaamisen ammattieettisessä käsittelyssä ole päästy alkua pidemmälle.

“Lopuksi on syytä nostaa esiin ulkomaiset lainaukset, joiden koetaan lisääntyneen”, Veera Jussila on kirjoittanut pro gradu -tutkielmassaan vuonna 2011. Osa hänen haastattelemistaan toimittajista toivoi, että ulkomaisia medialainoja ehdittäisiin tehdä silloista määrää enemmän.

Tämä ajatus – se, että ulkomaiset lainaukset olisivat lisääntyneet mediajournalismissa – ei oman pro gradu -aineistoni perusteella pidä paikkaansa. Toisin kuin edellä lainatusta voisi päätellä, maakuntalehti Aamulehdessä ulkomaisten medialainojen määrä on pysynyt viime vuosina samalla tasolla.

Seuraa blogimerkintäni kuivakka tieteellinen osuus.

Pro graduni näkökulma on historioiva.

Erittelen medialainan historiaa tamperelaisessa Aamulehdessä, ja rajaan aineistoni vuosiin 1958–2013. Medialainalla tarkoitan toisen toimituksen tuottaman tiedon lainaamista.

Käytännössä kyse on juttu-, lehti- ja uutislainasta, läpimenosta, rippauksesta ja siteerauksesta. Mutta medialaina koska.

Aineistoni olen kerännyt viiden vuoden välisellä otannalla. Kutakin vuotta edustaa sattumanvaraisesti valittu painettu Aamulehden numero.

Havaintoyksikköni ei ole medialaina, joita jutussa voi olla useampi kuin yksi, vaan juttu, joka sisältää yhden tai yhtä useamman medialainan.

Tutkimusaineistossani on 133 medialainan sisältävää juttua. Ne jakautuvat aineistossa tasaisesti.

Tutkielmassani totean: Medialainan ajallinen muutos ei ole määrällinen. Se on sisällöllinen.

Työssäni puolet jutuista käyttää tietolähteenään ulkomaista mediaa. Tämä vastaa 70:tä juttua.

Uutismaisissa juttutyypeissä ulkomaisen medialainan osuus on tätäkin suurempi. Tarkastelluista uutisista kaksi kolmesta siteeraa ulkomaista tiedotusvälinettä.

Yleisimpiä ulkomaiset medialainat ovat vuoden 1973 Aamulehdessä. Tuolloin niitä on ollut yhdeksän kymmenestä medialainasta.

Vaikka medialainoja ei omassa aineistossani ole 2000-luvulla sen enempää kuin ennenkään, tuntuu muun median lainaaminen nousseen ammatilliseen keskusteluun vasta vähän aikaa sitten.

Keskustelu on kahtiajakautunutta. Yhtäällä on Helsingin Sanomien tutkivan toimittajan Tuomo Pietiläisen taannoinen ehdotus skuuppikorvauksesta. Toisaalla ovat Jussilan pro gradussa ilmi tulevat näkemykset ulkomaisista medialainoista.

“Sehän on huomattavasti niinku fiksumpaa lainausta sitten se, että on aktiivinen ulkomaisten välineiden seuranta ja niitä sitten. Siinä ei ole sellaista, kun ollaan vielä eri markkinoilla kun nää mainitut välineet, niin ei ole sellaista ikään kuin sisällön ryöstämistäkään”, yksi toimittajista arvioi.

Eikö todella?

Tähän viitannee myös Journalistin haastattelema Melari sanoessaan, ettei Iltalehden valvonta ole yhtä tiivistä ulkomaisten medioiden lainaamisessa.

Julkisen sanan neuvosto ei tulkintani mukaan tee eroa kotimaisen ja ulkomaisen medialähteen kesken. Ei Journalistin ohjeissa eikä periaatelausumassaan.

Ulkomaisen median sisällön “ryöstäminen” ei ole uutta. Kuten Mariam Ginman on todennut jo vuonna 1983 julkaistussa väitöskirjassaan, lehdistö on sanomalehtitoimittajan toiseksi tärkein tietolähde henkilölähteen jälkeen.

Läpinäkyvästä journalismista ei puhuta syyttä suotta. Ulkomaisen median lainaamisen perustelematon kyseenalaistaminen haiskahtaa kuitenkin hurskastelulta, kun huomioi, miten pitkät perinteet tällä vaikuttaa olevan.

Ennen kaikki oli paremmin, mitenkäs nyt.

Jälkikirjoitus. Milloin kotimaiset medialainat alkoivat suppean pro gradu -aineistoni mukaan yleistyä Aamulehdessä? Lisää tästä ja muusta medialainan sisällöllisestä muutoksesta myöhemmin linkitettävässä tutkielmassa.

Esa Koivuranta
@EsaKoivuranta
esa.koivuranta(at)sarkamedia.com

Comment