Comment

Terveisiä Inarista

Julkaistu Sarkan vanhassa blogissa 1.3.2015

On kevätyö, kolmas tunti maaliskuuta, kolmas viikko Inarissa.

Uuden Inarin kotitoimituksen ikkunasta avautuu geneerinen maisema. Inarin kunnan keskustaajama Ivalo on kukkakauppoineen ja pankkeineen kuin mikä tahansa Juva. Vasta taajaman laidoilta alkavat eksoottiset ihmemaat. Kullankaivuualueiden, tuntureiden ja erämaiden keskelle perustimme kahdeksan nuoren journalistin kanssa pop up -paikallislehti Uuden Inarin. Sarkasta mukana ovat Tuija Sorjanen ja minä.

  Inarin Kutturassa maantie päättyy ja metsä alkaa. Kuva: Elias Lahtinen

Inarin Kutturassa maantie päättyy ja metsä alkaa. Kuva: Elias Lahtinen

Uutta Inaria suunniteltiin puolitoista vuotta. Lähtoajatuksena oli piristää paikallisjournalismia ja kertoa tarinoita Suomen suurimmasta kunnasta. Pop up -lehden tekemiseen ajoi idealismi, mutta sen toteutumisen mahdollisti ihmisten tuki eli joukkorahoitus.

Uuden Inarin joukkorahoituskampanja alkoi yhteisörahoituspalvelu Mesenaatissa marraskuun puolivälissä ja päättyi uudenvuodenaattona. Kampanjointi kävi työstä.

Ennen julki tuloa laskimme budjetin, laadimme jonkinmoisen viestintäsuunnitelman, rakensimme koodarin avulla verkkosivumme ja suunnittelimme kampanjassa myytävät tuotteet eli vastikkeet. Lisäksi osa toimituksesta teki Inariin ennakkomatkan, jonka tuloksena syntyivät ensimmäiset juttumme.

Kampanjan aikana olimme aktiivisia sosiaalisessa mediassa. Julkaisimme säännöllisesti pieniä juttuja ja tunnelmia kulissien takaa. Lisäksi annoimme haastatteluja, pidimme yhteyttä mahdollisiin tukijoihin ja soittelimme yrittäjille, joiden uskoimme voivan rahoittaa Uutta Inaria.

Olimme suunnitelleet kaiken huolella, mutta silti tuli yllätyksiä. Vastikkeita olisi pitänyt testata etukäteen ja keskustella niiden järkevyydestä potentiaalisten ostajien kanssa. Siten olisimme voineet räätälöidä esimerkiksi mainosvastikkeet sopivan hintaisiksi.

Myös kampanjan ajoitusta olisi voinut harkita vielä tarkemmin. Vuoden lopussa useimmat yritykset olivat jo käyttäneet vuoden markkinointibudjettinsa, joten ne eivät pystyneet enää tukemaan projektiamme.

Suurin yllätys oli kuitenkin positiivinen: ihmiset auttoivat ja kannustivat meitä uskomattoman paljon. Saimme rahoittajilta hirmumäärän tukea, ja keräsimme runsaat 13 000 euroa.

Uuden Inarin minimirahoitustavoite oli 11 000 euroa. Summa ylittyi 29. joulukuuta.

Nyt on aika keskittyä journalismiin.

Tavoitteemme on dokumentoida Inaria vuonna 2015 ja tehdä paikallisjournalismia pieteetillä. Samalla yritämme luoda media-alalle toiveikkuuden ilmapiiriä.

Vanhana voimme ehkä kertoa lapsenlapsillemme, että on elämässä jotain tullut tehtyä. He vastannevat kikattamalla.

“Luettiinko lehtiä silloin tietokoneelta?”
“Maksumuuri, hihih!”

Periferian pop up -lehti jäänee yhdeksi muistoksi alan murrosajasta.

Eevi Kinnunen
@eevikinnunen
eevi.kinnunen@sarkamedia.com

Comment

Comment

Fanitatko Marimekkoa? Anna itsesi ilmi

Julkaistu Sarkan vanhassa blogissa 23.2.2015

Hesari kertoi uutisen ensimmäisenä taloussivuillaan.

”Toimittajaryhmä tekee Marimekon historiaa ruotivan tietokirjan.”

Niin – toimittajaryhmä eli Sarkan Kaisa LääräKati PehkonenTuija SorjanenAnnina Vainio ja allekirjoittanut. Mukana ovat myös kuvajournalistit Nina Karlsson ja Otto Ponto.

Olemme tehneet tietokirjaamme vuoden päivät. Nyt aihe on tullut julki ja voimme puhua siitä avoimesti. Olo on innostunut.

  © Sabrina Bqain

© Sabrina Bqain

Miksi Marimekko?

Ostettuaan Marimekon osake-enemmistön Kirsti Paakkaselta Mika Ihamuotila totesi Ylelle, että Marimekko on tietyllä tavalla Suomen suurin yhtiö.

”Nokia on ehkä sitä lompakolla mitattuna, mutta jos katsotaan suomalaisten sydämiä ja tunteita. Mun mielestä Marimekko on suomalaisten yhtiö”, hän sanoi.

Marimekko on julkaissut itsestään etupäässä designiin keskittyviä historiikkeja, mutta riippumatonta tietokirjaa yhtiöstä ei ole.

Kuten Tuija perusteli tietokirjamme aihetta Helsingin Sanomille:

Marimekko on kasvanut pienestä perheyrityksestä eräänlaiseksi kansallisen identiteetin rakennuspalaksi. Sen tarina on hauska ja koskettava ja yrityshistoria opettavainen.

Vaikka aihe on tullut julki, työ ei ole ohi.

Etsimme tietokirjaamme kuvattavaksi ihmisiä, jotka fanittavat Marimekkoa. Sellaisia, jotka tunnustautuvat niche-yrityksen ihailijoiksi. Joiden ansiosta Marimekosta on tullut sellainen designtalo kuin se tänä päivänä on.

Suomalainen, eurooppalainen tai aasialainen – ilmianna itsesi tai tuttavasi osoitteeseen esa.koivuranta(at)sarkamedia.com. Kerromme vastausviestissämme projektistamme tarkemmin.

Kannustamme yhteydenottoon myös muita, joilla on muistoja tai kokemuksia Marimekosta.

Kustannusosakeyhtiö Into julkaisee Marimekko-tietokirjamme ensi syksynä.

Tietokirjaamme ovat tukeneet Koneen Säätiö, Tiedonjulkistamisen neuvottelukunta ja Suomen tietokirjailijat, mistä olemme kiitollisia.

Perästä kuuluu.

Esa Koivuranta
@EsaKoivuranta
esa.koivuranta(at)sarkamedia.com

Comment

Comment

Craig Silvermanin vinkkejä huhujen kumoamiseen

Julkaistu Sarkan vanhassa blogissa 17.2.2015

Sivunäyttöjä jahtaavat verkkomediat levittävät innokkaasti huhuja, mutta vaivautuvat korjaamaan virheelliseksi osoittautunutta tietoa liian harvoin. Näin sanoo asiaa Columbian yliopistossa tutkinut Craig Silverman, jonka mielenkiintoinen raportti tuli julki viime viikolla. Tutkimuksen aineistona oli reilut 1500 huhuja käsittelevää verkkojuttua ja toimittajahaastatteluita. (164-sivuinen raportti löytyy täältä. Jos on kiire, lue Nieman Labin juttusiitä.)

Silvermanin mukaan huhuista kertovat jutut saavat yleensä enemmän lukijoita ja some-huomiota kuin niitä vääriksi paljastavat jutut. Kohtalaisen yleistä on sekin, että otsikossa huhusta kerrotaan totena, mutta leipätekstissä vastuu sen todenperäisyydestä ulkoistetaan lähteelle (otsikko ja teksti eivät täsmänneet vajaassa 13 prosentissa aineiston jutuista). Lähde on tällaisessa tapauksessa usein toinen media, jonka uutista siteerataan varmistamatta asiaa itse.

Ankeuttavien tulosten lisäksi Silverman esittää raportissa liudan suosituksia siitä, miten toimituskäytäntöjä voisi parantaa, jotta virheellisen tiedon levittäminen vähenisi ja huhuja kumoavat jutut saisivat enemmän yleisöä.

Toivottavasti Suomessakin innostuttaisiin tekemään enemmän tämäntyyppisiä juttuja sen sijaan, että raportoidaan, mikä tarina Facebookissa juuri nyt kiertää. Siksi tässä muutama Silvermanin vinkki virheellisen tiedon kumoamiseen:

1) Älä ole negatiivinen tai ylimielinen. Tavoitteena ei ole se, että huhun jakanut ihminen tuntee olevansa tyhmä tai hyökkäyksen kohde. Juorujen psykologiaan perehtyneiden tutkijoiden mukaan sovitteleva suhtautuminen toimii paremmin.

2) Kerro tarina. Tarkoituksena on korvata ihmisen mielessä jo oleva kertomus, ja pelkkä kieltäminen tai faktojen latelu on tylsää.

3) Yksinkertaista. Toimittajilla on välillä tapana ajatella, että paras tapa vakuuttaa ihminen jostakin on vyöryttää pitkä rimpsu yksityiskohtaista tietoa. Jos lukija joutuu ponnistelemaan ymmärtääkseen perustelusi, hän luopuu yrityksestä.

4) Vältä väärän tiedon toistamista, jos mahdollista. Suosi kieltomuotojen sijasta positiivisia.

5) Muista tunteiden merkitys. Voimakkaita tunteita kuten inhoa tai pelkoa herättävät tarinat leviävät nopeasti sosiaalisessa mediassa. Siksi myös huhujen kumoamisen pitäisi pyrkiä vetoamaan lukijan tunteisiin. Mutta älä manipuloi.

6) Kokeile! Toimittajien ja uutistalojen pitäisi kehittää ja testata erilaisia tapoja kumota virheellistä tietoa (ja uutisoida huhuista). Vain siten selviää, mikä toimii parhaiten.

Craig Silverman on faktantarkistukseen erikoistunut toimittaja-tutkija-tietokirjailija, jonka tekemisiä kannattaa muutenkin seurata. Columbian tutkimusprojektin yhteydessä hän perusti myös Emergent-sivuston, joka seuraa verkkojuorujen leviämistä ja todenperäisyyttä.

Päivi Kerola
@pkerola
paivi.kerola(a)sarkamedia.com

Comment

Comment

Jaksaa, jaksaa!

Julkaistu Sarkan vanhassa blogissa 9.2.2015

sabu-blogi.jpg

Näin alkavan viikon kunniaksi haluan kiinnittää huomiota freelancerin ja yrittäjän vapaa-ajan tärkeyteen. Vuosi on alkanut kiireisesti myös Sarkalla, ja monesti työtään rakastava freelancer saattaa tahtomattaan venyttää työpäivät aamusta melkein yöhön asti. Ideointia ei voi aina käskystä lopettaa, eikä puhelimen sammuttaminen ole aina helppoa.

Jotta vuosi jatkuisi virkeissä merkeissä niin töissä kuin vapaa-ajallakin, kokosin sarkalaisten vinkkejä jaksamiseen ja siihen, kuinka säilyttää tasapaino työn ja vapaa-ajan välillä.

1. Rämmi illalla metsän läpi Keskuspuistossa, kiipeä kalliolle ja kuuntele hiljaisuutta. Tämä on parasta Helsinkiä.

2. Freelancer voi jakaa päivän ja viikon työtunnit usein miten lystää, joten joskus voi olla hyvä idea tehdä 16 tunnin työpäivä, ja pitää palkinnoksi yksi arkivapaa. Yleensä vapaa tiistai on rentouttavampi kuin vapaa sunnuntai!

3. Parasta on välillä nukkua niin pitkään, että ehtii nähdä mahdollisimman montaa eri unta ja ylipäätään olla niin hidas kuin ikinä pystyy.

4. Älä tee töitä tai edes vastaa sähköposteihin iltayhdeksän jälkeen. Työt on saatava tehtyä päiväsaikaan!

5. Joskus vaaditaan järeämpiä otteita ajatusten kirkastamiseksi. Esimerkiksi maastopyörällä ajellessa aivoihin ei mahdu muuta kuin ehjänä selviäminen. Adrenaliinipärinöissä voi myös kuunnella klassista musiikkia.

6. Toisinaan pienemmätkin teot riittävät. Arkinen ja konkreettinen tekeminen, johon keskittyy täysin, voi lievittää stressiä. Esimerkiksi kenkien lankkaaminen pieteetillä, paitojen silittäminen tai aterian kokkaaminen voi rauhoittaa mieltä.

7. Hektiseen oloon voi auttaa myös yksin oleminen hiljaisuudessa, juokseminen, synkkien runojen kirjoittaminen tai arvoitusten suunnitteleminen.

8. Jos aikataulut sallivat, voi myös nautiskella keskipäivän urheilusta, kun lenkkipolut ja salit ovat puoliksi tyhjillään.

Kaunista viikkoa!

Sabrina Bqain
sabrina.bqain@sarkamedia.com

Comment

Comment

Viisi kertaa tietokirjailija

Julkaistu Sarkan vanhassa blogissa 3.2.2015

Kirjailijaksi voi tulla vaikka vahingossa.

Niin kävi minulle ja 24 muulle opiskelijalle, kun kirjoitimme yhdessä pankkiiri Björn Wahlroosista kertovan epävirallisen elämäkerran (Into 2013) vierailijaprofessori Tuomo Pietiläisen johdolla. Tietokirja, joka pääsi Tutkivan journalismin yhdistyksen Lumilapio-ehdokkaaksikin, ei vaatinut vuosien palkatonta lomaa, kuukauden yksinäistä kirjoitussapattia tai journalistisista pyrkimyksistä joustamista.

Tämä tuntui poikkeukselliselta, ja siksi Sarkan tietokirjaa ei kirjoita kukaan yksin. Ensi syksynä ilmestyvää tietokirjaa tekevät yhdessä viisi toimittajaa ja kaksi kuvajournalistia. Vuodessa valmistuu teos, jota varten on tehty satakunta haastattelua, käyty läpi satoja sivuja arkistolähteitä ja luettu kymmeniä kirjoja.

Suomen Akatemian tutkijatohtori Hanna Kuusela puhuu orastavasta kulttuurisesta ilmiöstä. Hän tutkii kollektiivisia kirjoituskäytäntöjä post doc -tutkimuksessaan Tampereen yliopistossa ja sanoo, että “vaihtelevat uudet kirjoituskäytännöt muodostavat orastavan kulttuurisen ilmiön, jonka laajempia ulottuvuuksia ja seurauksia ei kuitenkaan ole vielä tutkittu”. Tänä vuonna päättyvässä tutkimuksessa on haastateltu myös useita Wahlroos-kirjan tekijöitä.

Miten viiden kirjoittajan yhteinen tietokirjahankkeemme käytännössä etenee?

Tärkein työkalu on hyvä ja luotettava pilvipalvelu, jossa kaikki pääsevät seuraamaan työn edistymistä. Sarkalla kirjan tekemistä ovat helpottaneet haastateltavien listaaminen Excel-taulukkoon, nimien värikoodaaminen edistymisen mukaan ja kaikkien haastattelujen tarkka litteroiminen. Myös kysymyksiä on suunniteltu yhdessä. Yllättäen tärkeä alusta on myös Facebook, jossa tuoreimpia kuulumisia pystyy jakamaan ryhmälle nopeasti.

Tässä vaiheessa haastatteluista on tehty noin puolet. Tekstiä alamme kirjoittaa näinä päivinä. Kirjoittaminenkin tehdään pilvipalvelussa, jossa toisen tekstiä on helppo kommentoida. Sähköpostin liitetiedostorumbaa ei tarvita.

Kirjan tekeminen taloudellisesti kannattavasti on mahdollista, koska kirjoittajia on useita. Muutamalla apurahalla pystymme keskittymään tarvittavan ajan kirjoittamiseen.

Kuusela kysyy: “Tuottavatko tai heijastavatko nämä kirjoituskäytännöt sellaista uudenlaista ymmärrystä kirjallisesta tuotannosta, joka kurkottaa perinteisen kirjailijahahmon tuolle puolen?” Vastaus on kyllä. Kirjailijaksi voi tulla melkein vahingossa, kun teoksen tekee yhdessä. Ei ole vaikea ennustaa, että vastaavanlaisia projekteja nähdään lähitulevaisuudessa paljon lisää.

Kati Pehkonen
@katipehkonen
kati.pehkonen(at)sarkamedia.com

Comment

Comment

Pieni harharetki

Julkaistu Sarkan vanhassa blogissa 26.1.2015

Kaupunkiin rakennettiin hypermodernia asuntomessualuetta. Yliopiston journalistikoulutuksessa tehtiin harjoituslehteä. Sen toimituksessa päätettiin käydä katsomassa ja kuvaamassa, mitä keskeneräiseltä alueelta löytyy.  Ennen lähtöä toimitussihteeri alkoi tentata kuvareportaasin näkökulmasta. Kysymys tuntui hupsulta.

Viime vuosisadan loppupuoliskolla tšekki Josef Koudelka kuljeskeli Euroopassa. Koudelka kuvasi itäeurooppalaisia romaneja noin vuosikymmenen. Näihin aikoihin hänen omaisuutensa oli  jotakuinkin päälläänsä olevat vaatteet, jaloissa olleet kengät ja kamera. Koudelka oli toivonut kameratehtaalta 35 millistä linssiä, mutta saanut 21 millisen. Hän tyytyi laajempaan linssiin ja kuvasi sillä lähes koko projetin. Jopa itäeurooppalaiset romanit, joiden olot olivat tuolloinkin perin kurjat, pitivät Koudelkaa säälittävän köyhänä ja ruokkivat tämän. Koudelkalta tuskin kyseltiin kuvareportaasin näkökulmaa. Tämä vain kuljeskeli, otti joskus kuvia kuluneista kengistään ja pysähtyneestä rannekellostaan.

Ennen oli hyvää tai pahaa, mutta mennyttä. Se siitä. Mitä nyt?

Kuvajournalismi ja harhailu ovat yhä elossa, jotenkin.

Touko Hujanen luuhasi viime kesän Uudellamaalla ja julkaisi kuvia ja tekstiä omilla ehdoillaan, kuten Koudelka aikanaan.

“Synopsikseni oli, että menen jonnekin Uudellamaalla. Ei se menisi läpi missään”, sanoi Hujanen Journalisti-lehden haastattelussa

Pitääkö ryhtyä rutiköyhäksi vaeltavaksi munkiksi tai toukohujaseksi, että voi harhailla ja äimistellä? Kenties luuhailua voi tehdä monella tavalla. Hujasen ja Koudelkan menetelmä lienee äärimmäinen kuin laskuvarjohyppy suohon yöllä. Siinä tekee tai rämpii täysin omilla ehdoillaan.

Keskikokoisessa maakuntalehdessä on toisenlainen meininki, mutta harhailulle on oltava alttiina, vaikka aikaa ei ole kesää tai vuosikymmentä. Kun päivän keikoista löydetään visuaalisesti kiinnostavimmat ja annetaan niille aikaa, löytyy yllättävän usein mahdollisuus kuljeskella uteliaana edes hetken verran.

Niukassa ajassa ei aina löydy mullistusta ja lisäksi karkuretki on sidoksissa yksittäiseen keikkaan, joka on sidoksissa juttumalliin. Todellisuuden tuomat yllätykset kuitenkin piristävät ainakin tekijää ja kertovat jotakin uutta ja olennaista lukijalle. Jos dokumentaarisen lehtikuvan voisi suunnitella ennakkoon toimituksessa, taitaisi keikalle lähteminen olla turhaa. Harhailun ajatus on vanha, mutta tarpeeksi jankuttamalla voi tapahtua jotakin.

Otto Ponto
otto.ponto@sarkamedia.com

Comment

Comment

Miten rohkaista syväkurkut liikkeelle?

Tietovuodot ja lähdesuoja ovat journalismin yhteiskunnallisen tehtävän eli demokratian turvaamisen ydinluuta. Mahdollisuus antaa salaisia tietoja on tärkeää, mutta Suomessa kaikki potentiaaliset syväkurkut eivät välttämättä osaa vuotaa turvallisesti.

Tutkivan journalismin yhdistyksen puheenjohtaja ja MTV:n journalisti Salla Vuorikoski sanoo Sarkalle, että Suomessa tietoja annetaan yleensä hyvin “perinteisin keinoin”.

“Ja se voi olla vähän huonokin asia.”

Arkaluontoisia tietoja saatetaan antaa esimerkiksi oman työnantajaorganisaation sähköpostista. Tällöin vuotajan oma anonymiteetti organisaatioon päin voi olla heikko. Vuorikosken mukaan muun muassa Tutkivan journalismin yhdistyksessä onkin pohdittu, pitäisikö Suomessa lanseerata turvalliseen vuotamiseen opastavia asiakirjoja. Vuorikoski huomauttaa, että tietoturva-asiat eivät välttämättä kuulu mahdollisten vuotajien ammattitaitoon, toisin kuin toimittajien.

“Siksi olisi meidän velvollisuutemme kertoa, miten vuodetaan turvallisesti. Se tuntuu olevan meillä lapsenkengissä.”

Helsingin Sanomien tutkiva talousjournalisti Tuomo Pietiläinen pitää parhaana vuotokeinona “ruskeaa tai valkoista kirjekuorta”. Sellaisissa saapuneita juttuvinkkejä Pietiläinen on vastaanottanut kymmeniä. Yksi niistä koski Finnairin silloisen toimitusjohtajan Mika Vehviläisen asuntokauppoja työeläkeyhtiö Ilmarisen kanssa. Lopulta vihje johti työeläkeyhtiöiden hallinnon läpinäkyvyyttä koskevan lain muotoiluun.

Pietiläinen ei vieläkään tiedä, kuka asuntokauppauutisiin johtaneen kirjeen lähetti. Hänen mukaansa parhaat lähteet osaavat pitää huolen omasta anonymiteetistään esimerkiksi luomalla erillisen anonyymin sähköpostiosoitteen tietojen antamista varten.

Mutta kaikki eivät osaa. Kun toimittaja on hyvällä työllään onnistunut herättämään mahdollisen syväkurkun luottamuksen, pitäisi vielä pystyä tarjoamaan välineet, joilla tietojen antaminen anonymiteetin vaarantumatta on mahdollista.

On tragikoomista, jos yhteiskunnallisesti tärkeää tietoa jää kertomatta yleisölle siksi, että potentiaaliset tietovuotajat eivät tiedä, miten tietoja voisi antaa. Ehkä Suomessa tosiaan kaivataan ohjeistusta syväkurkuille ja nykyistä parempia mahdollisuuksia antaa tietoja luottamuksellisesti. Yllyttäminen salassapitovelvollisuuden rikkomiseen on toki rikos.

Journalistin ohjeiden 14. kohdan ensimmäinen kappale toteaa, että journalistilla on oikeus ja velvollisuus pitää tietoja luottamuksellisesti antaneen henkilöllisyys salassa siten, kuin lähteen kanssa on sovittu. Kenties journalistit voisivat yrittää edesauttaa myös sitä, että juttuvinkkejä uskallettaisiin antaa ilman pelkoa, että jo ensimmäinen yhteydenotto käräyttää lähteen. Samalla journalistien pitää tehdä selviksi vuotamiseen liittyvät pelisäännöt. Esimerkiksi sen, että rahaa ei vaihdeta.

Pietiläinen kertoo neuvovansa lähteitä joskus: Älä laita sähköpostia työnantajan sähköpostista, älä soita työpuhelimella. Hyvä keino on tavata toimittaja kasvotusten, tosin silloin pitää jo luottaa toimittajaan.

Erityisen tärkeää syväkurkkujen toimintamahdollisuuksien parantaminen on sensuurin ja sananvapauden rajoittamisen kuristamissa yhteiskunnissa.

Unkarissa säädettiin vuonna 2010 medialaki, jonka katsottiin rajoittavan sananvapautta merkittävästi ja jonka nojalla lähdesuoja olisi voitu murtaa aiempaa helpommin. Pian lain säätämisen jälkeen paikalliset journalistit perustivat kansalaisjärjestö Átlátszón (suom. läpinäkyvyys), jonka missio on kamppailla sananvapauden puolesta ennakkosensuuria vastaan. Átlátszó ylläpitää käyttäjänsä MagyarLeaks-alustaa ja opastaa sen käyttöön kuvallisin ohjein. Alusta suojaa käyttäjänsä identiteetin, sillä se toimii Tor-verkon kautta. Periaatteessa kuka tahansa pystyy antamaan anonyymisti suuriakin määriä salaisia asiakirjoja koska vain ja mistä päin maailmaa tahansa.

Pelkästään tällaisen alustan olemassaolo ja sen käyttöön liittyvä ohjeistus voivat kannustaa syväkurkut liikkeelle. Ilman Átlátszóa unkarilaiset eivät tietäisi esimerkiksi julkisen palvelun median uutissisällöstä ja ohjelmien tuotannosta vastaavan MTVA-yhtiön holtittomasta ja korruptoituneesta rahankäytöstä. MTVA kieltäytyi avaamasta budjettiaan Átlátszólle, mutta joku organisaation sisältä vuosi tarvittavat tiedot järjestölle.

Vaikka ruskea kirjekuori on helppo ja turvallinen tapa vuotaa tietoja, internet tarjoaa vuotamiselle laajat mahdollisuudet. Maailmalla tähän on herätty. Freedom of the Press Foundation ylläpitää avoimen lähdekoodin Secure Drop -alustaa, joka toimii Tor-verkon kautta. Säätiö tarjoaa Secure Dropia mediataloille ja neuvoo sen käytössä. Se ylläpitää listaa niistä organisaatioista, joilla Secure Drop on käytössä. Lyhyehköllä listalla ovat muun muassa The Guardian, The New Yorker, Balkanin alueen valtioiden järjestäytynyttä rikollisuutta ja korruptiota vastaan taisteleva BalkanLeaks ja Wired-lehden journalisti Kevin Poulsen, mutta ei toistaiseksi yhtään suomalaista mediataloa.

Tuija Sorjanen
@tuijasorjanen
tuija.sorjanen@sarkamedia.com

Comment

Comment

Ihan itse

Julkaistu Sarkan vanhassa blogissa 12.1.2015

Vuosien välttelyn jälkeen joku onnistui käännyttämään minut DIY-faniksi.

Se joku oli saksalainen dokumentaristi Diane Vincent. Useiden kustantamoiden kanssa työskenneltyään ja kerta toisensa jälkeen yhteistyöhön petyttyään Vincent päätti lopulta ottaa ohjat omiin käsiinsä. Tavatessamme viime syksynä hän piteli ensimmäistä omakustanteista valokuvakirjaa sylissään, onnellinen hymy naamalla.

Vincentin Oben on teos, jossa tarkoin harkitut valinnat aina paperilaadusta Berliinin kattotasanteilla taltioitujen valokuvien taittoon ja sidontaan muodostavat eheän kokonaisuuden.

Kysymykseeni siitä, miten hän päätyi tekemään kirjansa omakustanteena, Vincent vastasi epäröimättä.

”Tiesin, että mitenkään muuten en pystyisi seisomaan teokseni takana. Ilman omakustannetta olisin joutunut aina tekemään jonkin kompromissin kirjaani liittyen.”

Vincent ei ole yksin. Omakustanteiden määrä on kasvanut viime vuosina. Samalla  alalle on ilmestynyt entistä enemmän valokuvakirjoihin keskittyneitä festivaaleja, joista osa on suunnattu nimenomaan omakustanteita tekeville valokuvaajille.

Omakustanteilla voi päästä pitkälle. Italialaisen valokuvaajan Nicolò Degiorgisin omakustanneteos Hidden Islam voitti marraskuussa 2014 Pariisin Photo Weekin yhteydessä jaettavan Aperture-säätiön arvostetun Photobook-palkinnon.

Neljä vuotta Pohjois-Italian islamilaista yhteisöä ja kulttuuria kuvannut Degiorgis sai kiitosta ajankohtaisen teeman lisäksi muun muassa teoksensa nerokkaasta rakenteesta, joka vie katsojan lähelle kohdetta.

Omakustanteiset valokuvakirjat eivät ole mikään uusi ilmiö. Valokuvaaja ja kuvataiteilija Ed Ruschan vuonna 1963 julkaisemaa Twentysic Gasoline Stations -teosta pidetään yhtenä ensimmäisistä moderneista taidekirjoista.

Mahdollisuudet omakustanteen tekemiseen ja rahoittamiseen ovat nykyään aivan toisenlaiset kuin 1960-luvulla. Esimerkiksi digitaalinen printtaaminen ja sosiaalisen median kautta avautuneet markkinointimahdollisuudet ovat tehneet kohtuuhintaisiksi ne asiat, jotka aikaisemmin maksoivat omaisuuden.

Parasta omakustanteissa tuntuu kuitenkin olevan se, että kaikesta saa päättää ihan itse. Kukaan ei intä, miten valittu paperi on liian kallis, kirjan kansi epäkaupallinen tai fontti sopimaton printtiin.

Raw View -lehden ensimmäisessä numerossa haastateltiin turkkilaista valokuvaajaa Kürsat Bayhania hänen Away from Home -omakustanteensa tiimoilta. Bursa Photofest maksoi Bayhan kirjan painokustannukset Dummy Book -palkinnollaan. Nyt 750 kappaleen painos on lähes loppuunmyyty ja Bayhan suunnittelee jo uusia projekteja.

Raw View’n päätoimittajan Hannamari Shakyan kysyessä haastateltavalta neuvoa ensimmäistä kirjaa tekeville Bayhan sanoo jotakin, mikä kuulostaa pureskelematta melkein siunaukselta.

”Omakustanne on avain onneen.”

Annukka Pakarinen
annukka.pakarinen@sarkamedia.com

Comment

Comment

Nettivideo tuli jo, olitko valmis?

Julkaistu Sarkan vanhassa blogissa 4.1.2014

Tässä viisi syytä siihen, miksi nettivideoita kannattaa viimeistään nyt alkaa tehdä tosissaan.

1. Video on neljän vuoden sisällä internetin käytetyintä sisältöä.

Vuonna 2018 internetin sisällöstä 79 prosenttia on videota. Kuukaudessa verkossa liikkuu niin paljon videoita, että kaiken materiaalin katsomiseen menisi yli viisi miljoonaa vuotta.

Tällä hetkellä kaikesta nettiliikenteestä yli 60 prosenttia on liikkuvaa kuvaa. Esimerkiksi Yhdysvalloissa 26 miljoonaa ihmistä sanoo katsovansa nettivideoita päivittäin.

2. Nettivideo tavoittaa erityisesti nuoret.

90 prosenttia amerikkalaisista nuorista aikuisista katsoo nettivideoita, ja noin puolet heistä katsoo uutisvideoita. Nuorille kelpaavat erityisesti huumori-, musiikki- ja opastusvideot. Videoita katsotaan yleensä kahdesta syystä: katsoja haluaa joko oppia tai tuntea jotakin.

Tässä saattaisi olla vastaus myös siihen, miten uutiset ja journalismi saataisiin 18–29-vuotiaiden arkeen. Nuoria pidetään hankalasti tavoitettavana ja pirstaloituneena yleisönä, koska he eivät katso uutisia televisiosta tai lue sanomalehteä. Nettivideot ovat siellä, missä nuoretkin ovat. Tosin heidät pitää löytää netistäkin oikean kanavan kautta. Pelkkä videoiden tuuttaaminen omalle kotisivulle ei vielä tarkoita, että nuorten katsojien huomio olisi saavutettu.

3. Videon katsojat löytyvät sosiaalisesta mediasta.

Yllättävää kyllä, YouTube ei ole käytetyin kanava videoiden löytämiseen. Facebookin kuolemasta on puhuttu jo tovi, mutta se on tällä hetkellä toimivin keino saada videolle katsojia. Kaverin jakama linkki on suurin houkutin videoiden katselulle. Viime vuonna lähes 60 prosenttia videojaoista tapahtui Facebookissa, ja tämän luvun arvellaan vain kasvavan.

Noin puolet Facebookin ja Twitterin käyttäjistä saavat uutisensa näiden kanavien kautta. YouTube-alustalla noin yksi viidestä käyttäjästä seuraa uutisia.

4. Videota kannattaa tehdä erityisesti kännykän ruudulle.

Nettivideoiden hurjimmat kasvuvuodet olivat vuosina 2007–2009, mutta älypuhelinten ja tablettien käytön lisääntymisen ennustetaan kiihdyttävän myös videoiden kuvaamisen ja katsomisen määrää. IT-yritys Cisco Systemsin ennusteen mukaan  internetin mobiilikäyttö yksitoistakertaistuu seuraavan neljän vuoden aikana. Yhdysvalloissa älypuhelinten käyttäjistä 88 prosenttia katsoo nettivideoita, ja yli puolet heistä seuraa myös uutisvideoita.

Videoita katsellaan vielä toistaiseksi eniten ilta-aikaan kotona, mutta nopeiden nettiyhteyksien ja nettivideoiden mobiilioptimoinnin vuoksi suurin kasvu katseluajassa on ruuhka-aikoina, jolloin ihmiset ovat matkalla töihin tai kotiin.

5. Videon pituudella ei ole väliä.

Moni videontekijä suosittelee nettivideon kestoksi alle paria minuuttia.

Todellisuudessa julkaisukanava ja videon sisältö määrittelevät oikean keston. Ihmiset jaksavat katsoa vartin mittaisia minidokumenttejakin silloin, kun aikaa on. Pitkiä videoita on esimerkiksi The New York Timesin tai Vicen sivuilla. Myös YouTubessa on kanavia, joissa julkaistaan tavallista pidempää videojournalismia. Esimerkiksi Center of Investigative Reportingin iFiles-kanavalta voi katsoa pitkiä tutkivia juttuja.

Muutaman sekunnin videovälähdyksille on tilausta esimerkiksi Vinessä ja Instagramissa. 15 sekunnissa saa yhden uutisen kerrottua, kuten esimerkiksi NowThisNews tekee. Lyhyt video toimii myös pitkän jutun teaserina sosiaalisessa mediassa.

Videon keston sijaan kannattaakin miettiä videon oikeanlaista editointia. Nettivideossa ei saa olla hetkeäkään löysää. Harvaa videota katsotaan loppuun asti, joten ensimmäiset sekunnit ovat elintärkeitä. Niiden perusteella katsoja koukuttuu hetkeksi tai sulkee videon.

Lähteet: Cisco Visual Network Index, PewResearchCenter: News Video on the Web, American Journalism review: 5 Video Trends to Watch in 2014,  IAB: Original Digital Video Consumer Study ja ViralGains: 5 Online Video Trends to Watch for 2015

Helmiina Suhonen
@HelmiinaS
helmiina.suhonen@sarkamedia.com

Comment

Comment

Kiitos tästä vuodesta!

Julkaistu Sarkan vanhassa blogissa 16.12.2014

Viime lauantaina Sarka kokoontui ideoimaan tulevaa vuotta. Pohdimme esimerkiksi sitä, missä muodossa journalismia kannattaa tulevina vuosina tehdä. Jos aihe kiinnostaa, NiemanLab on koonnut alan asiantuntijoiden ennustuksia siitä, mitä journalismissa tapahtuu vuonna 2015.
Ensi vuonna esimerkiksi sosiaalisen median sisällöistä tulee yhä enemmän uutisten sisältöä, animoidut videot kasvattavat suosiotaan ja tekstiviestit tulevat takaisin.

Sarkamedia on nyt noin vuoden vanha, joten kilistimme laseja myös tämän vuoden saavutuksille. Tuleva tietokirjamme sai hiljattain Koneen Säätiöltä noin 30 000 euron apurahan. Lisäksi tänä syksynä olemme aloittaneet yhteistyön RAY:n Inhimillisten uutisten kanssa. Syksy on ollut kiireinen, mutta tästä on hyvä jatkaa ensi vuoteen. Kiitos kaikille teille, jotka olette olleet meiningeissä mukana!

sarka(at)sarkamedia.com

Comment

Comment

Pureskeltavaksi tarkoitettu

Julkaistu Sarkan vanhassa blogissa 05.12.2014

Mieti, millaista olisi elää valtaosa kuukaudesta neljän seinän sisällä seuranasi pelkkä televisio. Toisinaan olisi päiviä, jolloin et pääsisi lainkaan ulos, koska et pysty liikkumaan kotisi ulkopuolella omin päin. Olisi lukuisia ja taas lukuisia päiviä, jolloin et tapaisi muita ihmisiä.

Helsinkiläinen Anja, 77, tietää, millaista tuollainen elämä on.

Anja muutti yli 20 vuotta sitten ulkomaille hoitamaan tyttärensä lapsia. Kun pojat olivat kasvaneet aikuisiksi, Anja halusi takaisin kotikaupunkiinsa Helsinkiin.

Kun on poissa 17 vuotta, asiat ehtivät muuttua. Anjakin tietää sen. Entisistä työkavereista vain muutama on enää hengissä. Heidät, jotka ovat, tavoittaa helpommin puhelimitse tapaamisen sijaan.

Miten Anja jaksaa?

Tutustuimme Anjaan ja hänen tarinaansa Inhimillisiä uutisia -verkkolehden juttua tehdessämme.

Inhimillisiä uutisia (IU) on Raha-automaattiyhdistyksen rahoittama vaihtoehtomedia, jonka tarkoituksena on tehdä näkyväksi 800 suomalaisjärjestön inhimillisesti arvokas työ.

IU aloitti toimintansa kesällä 2014, jolloin sisältöjä tuotti pop up -toimitus. Tänä syksynä viestikapulan vastaanotti osuuskuntamme Sarkamedia, joka tekee vaihtoehtomedialle juttuja, videoita ja valokuvia.

IU inspiroi sarkalaisia muun muassa näistä syistä:

 1) Valoa pimeyden keskelle

Norjalaissosiologien Johan Galtungin ja Mari Holmboe Rugen uutiskriteerien ensimmäisenä kohtana mainitaan negatiivisuus. Se näkyy joskus ehkä liikaakin mediatarjonnassa.

IU haluaa kiinnittää huomion siihen, miten paljon hienoa työtä suomalaiset tekevät toistensa hyväksi. Hyvät teot eivät aina täytä perinteisiä uutiskriteereitä, mutta meistä tuo työ ansaitsee tulla nähdyksi ja huomatuksi.

Elämä ei ole pelkkää kurjuutta ja itsekästä oman edun tavoittelua.

2) Koskettavia tarinoita

Inhimillisiä uutisia tehdään rohkeasti ja uutta kokeillen mutta aina ihmisiä kunnioittaen.

Kerromme tavallisista ihmisistä ja heidän elämästään, oli kyse sitten Pertti Kurikan Nimipäivien solistista, radiojuontaja Kari Aallosta tai 28-vuotiaasta lahtelaisesta Laura Kantoluodosta, joka tähtää yrittäjäksi voidakseen vielä jonain päivänä ohjata dokumenttielokuvia.

Ihmiset tekevät elämästäsi sitä, mitä se on. Sen tietää myös Anja.

Anja saa elämäänsä mielekkyyttä siitä, että hänet kerran, pari viikossa haetaan kotoa palvelutaloon viettämään iltapäiviä muiden ihmisten seurassa. Askarrellaan, pelataan korttia, jumpataan. Oma poika piipahtaa säännöllisesti ja auttaa esimerkiksi käymällä kaupassa.

Keskiviikot ovat viikkojen kohokohtia. Silloin Suomen punaisen ristin kouluttama vapaaehtoinen ystävä Orvokki saapuu kylään.

Naiset juttelevat ja katsovat vanhoja suomalaisia elokuvia. Anjasta se on valtavan mukavaa.

”Kunpa hän kävisi useamminkin, kun elämä on aika yksinäistä. Mutta enhän minä voi vaatia, kun hänellä on niitä omiakin menoja.”

3) Miettimisen pakko

Toisinaan tuntuu kuin journalismista yritettäisiin tehdä liian helposti nieltävää, pikkupurtavaa, jota kaiken muun keskellä dippaillaan mutta ei pureksita.

Puhe ei ole mielipideteksteistä tai juttujen ymmärrettävästä kielestä ja tarinallisuudesta, vaan ikään kuin sisään kirjatusta ohjeesta, mitä lukijan tulisi käsiteltävästä aiheesta ajatella.

Moni asia on mutkikas ja vaikea. Journalismin tehtävä ei ole ensisijaisesti kertoa, mitä mieltä lukijan, katselijan tai kuuntelijan pitäisi olla.

Jokaisen pitää ajatella itse. Journalistin tehtävä on tarjota ajattelulle polttoainetta.

Tärkeintä on ajatella – vaikkapa sitä, mistä Anjan tarina kertoo.

Annina Vainio
@anninavainio
annina.vainio(at)sarkamedia.com

Comment

Comment

Lehti kaksoispiste

Julkaistu Sarkan vanhassa blogissa 27.11.2014

“Mitenkäs nyt?”

Ammattilehti Journalisti on elokuussa 2014 ammattieettisen asian äärellä. Journalistin mukaan Iltalehti julkaisee ulkomaisten verkkolehtien juttuja lähes suorina käännöksinä omien toimittajiensa nimissä.

Lähteeseen viitataan pienellä merkinnällä. Juttuvaihdosta ei ole sopimusta, Journalisti kirjoittaa.

Journalisti kysyy Iltalehdeltä, saako tämän juttuja käyttää vuorostaan samalla tavalla. Kyllä, verkon esimies Timo Melari vastaa.

“Uutisiamme saa siteerata vakiintuneen käytännön mukaan. Kilpailuasetelmalla on merkitystä: ulkomaisten medioiden suhteen ’valvontamme’ ei ole yhtä tiivistä. Oleellisinta on, että lähteeseen linkataan.”

Lukijalle jää epäselväksi, miksi Journalisti on tarttunut aiheeseen juuri nyt.

On kulunut runsaat neljä vuotta siitä, kun Julkisen sanan neuvosto antoi periaatelausumansa lainaamisesta. Neuvoston kanta oli yksiselitteinen: Toisen tekemää työtä on lainattava korrektisti ja mahdollisimman lyhyesti. Viestimet, joiden tietoja jutussa käytetään, on mainittava.

Journalistin elokuinen älähdys antaa ymmärtää, ettei lainaamisen ammattieettisessä käsittelyssä ole päästy alkua pidemmälle.

“Lopuksi on syytä nostaa esiin ulkomaiset lainaukset, joiden koetaan lisääntyneen”, Veera Jussila on kirjoittanut pro gradu -tutkielmassaan vuonna 2011. Osa hänen haastattelemistaan toimittajista toivoi, että ulkomaisia medialainoja ehdittäisiin tehdä silloista määrää enemmän.

Tämä ajatus – se, että ulkomaiset lainaukset olisivat lisääntyneet mediajournalismissa – ei oman pro gradu -aineistoni perusteella pidä paikkaansa. Toisin kuin edellä lainatusta voisi päätellä, maakuntalehti Aamulehdessä ulkomaisten medialainojen määrä on pysynyt viime vuosina samalla tasolla.

Seuraa blogimerkintäni kuivakka tieteellinen osuus.

Pro graduni näkökulma on historioiva.

Erittelen medialainan historiaa tamperelaisessa Aamulehdessä, ja rajaan aineistoni vuosiin 1958–2013. Medialainalla tarkoitan toisen toimituksen tuottaman tiedon lainaamista.

Käytännössä kyse on juttu-, lehti- ja uutislainasta, läpimenosta, rippauksesta ja siteerauksesta. Mutta medialaina koska.

Aineistoni olen kerännyt viiden vuoden välisellä otannalla. Kutakin vuotta edustaa sattumanvaraisesti valittu painettu Aamulehden numero.

Havaintoyksikköni ei ole medialaina, joita jutussa voi olla useampi kuin yksi, vaan juttu, joka sisältää yhden tai yhtä useamman medialainan.

Tutkimusaineistossani on 133 medialainan sisältävää juttua. Ne jakautuvat aineistossa tasaisesti.

Tutkielmassani totean: Medialainan ajallinen muutos ei ole määrällinen. Se on sisällöllinen.

Työssäni puolet jutuista käyttää tietolähteenään ulkomaista mediaa. Tämä vastaa 70:tä juttua.

Uutismaisissa juttutyypeissä ulkomaisen medialainan osuus on tätäkin suurempi. Tarkastelluista uutisista kaksi kolmesta siteeraa ulkomaista tiedotusvälinettä.

Yleisimpiä ulkomaiset medialainat ovat vuoden 1973 Aamulehdessä. Tuolloin niitä on ollut yhdeksän kymmenestä medialainasta.

Vaikka medialainoja ei omassa aineistossani ole 2000-luvulla sen enempää kuin ennenkään, tuntuu muun median lainaaminen nousseen ammatilliseen keskusteluun vasta vähän aikaa sitten.

Keskustelu on kahtiajakautunutta. Yhtäällä on Helsingin Sanomien tutkivan toimittajan Tuomo Pietiläisen taannoinen ehdotus skuuppikorvauksesta. Toisaalla ovat Jussilan pro gradussa ilmi tulevat näkemykset ulkomaisista medialainoista.

“Sehän on huomattavasti niinku fiksumpaa lainausta sitten se, että on aktiivinen ulkomaisten välineiden seuranta ja niitä sitten. Siinä ei ole sellaista, kun ollaan vielä eri markkinoilla kun nää mainitut välineet, niin ei ole sellaista ikään kuin sisällön ryöstämistäkään”, yksi toimittajista arvioi.

Eikö todella?

Tähän viitannee myös Journalistin haastattelema Melari sanoessaan, ettei Iltalehden valvonta ole yhtä tiivistä ulkomaisten medioiden lainaamisessa.

Julkisen sanan neuvosto ei tulkintani mukaan tee eroa kotimaisen ja ulkomaisen medialähteen kesken. Ei Journalistin ohjeissa eikä periaatelausumassaan.

Ulkomaisen median sisällön “ryöstäminen” ei ole uutta. Kuten Mariam Ginman on todennut jo vuonna 1983 julkaistussa väitöskirjassaan, lehdistö on sanomalehtitoimittajan toiseksi tärkein tietolähde henkilölähteen jälkeen.

Läpinäkyvästä journalismista ei puhuta syyttä suotta. Ulkomaisen median lainaamisen perustelematon kyseenalaistaminen haiskahtaa kuitenkin hurskastelulta, kun huomioi, miten pitkät perinteet tällä vaikuttaa olevan.

Ennen kaikki oli paremmin, mitenkäs nyt.

Jälkikirjoitus. Milloin kotimaiset medialainat alkoivat suppean pro gradu -aineistoni mukaan yleistyä Aamulehdessä? Lisää tästä ja muusta medialainan sisällöllisestä muutoksesta myöhemmin linkitettävässä tutkielmassa.

Esa Koivuranta
@EsaKoivuranta
esa.koivuranta(at)sarkamedia.com

Comment

Comment

Inariin se tuli ja Inarista se meni

Julkaistu Sarkan vanhassa blogissa 19.11.2014

Inari.

Rajoittuu lännessä Norjaan ja idässä Neuvostoliittoon.

Inari, joka on pinta-alaltaan Suomen suurin kunta.

Porokuninkuusajot ovat Inarin kirkolla tavallisesti viikkoa ennen marianpäivää.
— Lapin matkailutieto – Tietosanakirja Lapista lomakohteena 1980

Joko mennään?

Pop up -paikallislehti Uusi Inari tuli julki tänään. Verkkolehti on tarkoitus perustaa Lapin Inariin helmikuussa 2015. Viiden toimittajan ja kolmen kuvajournalistin toteuttama lehti puolustaa paikallisjournalismia. Sarkasta mukana ovat minä ja Tuija Sorjanen.

Yhdysvalloissa on perustettu 2000-luvulla lukuisia verkkopaikallislehtiä. Ne paikkaavat lehtikuolemien jättämiä aukkoja tekemällä kunnianhimoista paikallisjournalismia. Esimerkiksi Minnesotan osavaltiossa toimii Minnpost-lehti, joka keskittyy analyyseihin ja politiikan uutisiin. Minnpost pantiin pystyyn, kun alueen merkittävä paikallislehti kaatui.

Ajatus valtamedian jättämien aukkojen tilkitsemisestä on myös Uuden Inarin taustalla. Oman kuntansa lehden tuntee jokainen. Se käsittelee asioita, jotka koskettavat eniten omaa elämää ja kiinnittää siten kotiseutuun. Moni tilaa paikallista sanomalehteä vielä silloin, kun on muuttanut kotipaikaltaan pois. Tulkoon päivän myöhässä, kaukana kotoakin lehti on läheinen.

Uusi Inari uskoo paikallisjournalismin voimaan ja haluaa piristää kenttää. Harva paikallislehti pystyy nykyvoimavaroillaan keskittymään analyyttiseen, kriittiseen ja visuaaliseen journalismiin. Me teemme taustoittavia uutisia, reportaaseja ja henkilökuvia unohtamatta kepeää ajanvietejournalismia. Samalla kokeilemme paikallisjulkaisun pyörittämistä netissä.

Jos printtisisältö siirretään sellaisenaan verkkoon, se alkaa maistua siltä, mitä se on – paperilta. Meillä on internet, joten miksi emme hieman iloittelisi.

Uusi Inari julkaisee esimerkiksi dekkarimaista Arvaa kuka? -henkilöjuttua. Siinä lukija pääsee arvuuttelemaan, ketä paikallista on haastateltu.

Vältämme tylsyyttä yhtä paljon kuin tyhjänpäiväisyyttä.

 
  Kuvassa näkyvä UI:n logo on saanut innoituksensa Inarin vaakunasta, jossa ui siika poronsarvet päässä. “Sillä ei ole väliä, onko kysymyksessä uusi monsteri vai ei. Vaakuna on oiva osoitus hyvän heraldikon mielikuvituksen lennosta ja saadun idean toteutuksesta”, kirjoitti Suomen Heraldisen Seuran tiedotuslehti Hopealeijona vuonna 2007.

Kuvassa näkyvä UI:n logo on saanut innoituksensa Inarin vaakunasta, jossa ui siika poronsarvet päässä. “Sillä ei ole väliä, onko kysymyksessä uusi monsteri vai ei. Vaakuna on oiva osoitus hyvän heraldikon mielikuvituksen lennosta ja saadun idean toteutuksesta”, kirjoitti Suomen Heraldisen Seuran tiedotuslehti Hopealeijona vuonna 2007.

 

Uusi Inari on yksi kokeilu uusien avausten joukossa. Long Play, 11-kollektiivi, Rapport ja Sarka ovat aikaisempia esimerkkejä siitä, että osaavia journalismin tekijöitä riittää ja uskoa tulevaan on. Huolella tehty sisältö on lukijoiden kunnioittamista.

Uudesta Inarista on tullut runsaan vuoden suunnittelun aikana tekijöilleen valtavan tärkeä. Toivomme,että inarilaisille siitä tulee vielä tärkeämpi. Jos haluat tukea paikallisjournalismin kehittämistä, rahoita kokeiluamme täällä.

Uuden Inarin eli Uikkarin ydinajatus tiivistyy lehdelle hupimielessä keksittyyn sloganiin:

Uikkari – asian päällä

Näissä tiettömissä erämaissa, tunturi- ja suoalueilla, koskemattomissa kiveliöissä ja lapinkorvissa, asuu se suuri rauha, jota nykyajan ja tulevaisuuden ihminen tarvitsee, arvostaa ja kaipaa. Se on yhtä tärkeä Lapille itselleen kuin meille etelän matkailijoille.
— Lapin matkailutieto – Tietosanakirja Lapista lomakohteena 1980

Eevi Kinnunen
@eevikinnunen
eevi.kinnunen (a) sarkamedia.com

Comment

Comment

Kuka omistaa työn tekijän?

Julkaistu Sarkan vanhassa blogissa 10.11.2014

Osa-aikaista tai keikkaluonteista palkkatyötä tekevä kulttuurialan freelancer omaa tavallisesti tukun tuoreita ideoita. Toimittajalla on juttuideoiden lista, kenellä mitäkin. Palkkatyön ja freelancerina työskentelyn välillä vaihteleva joutuu keskelle ongelmavyyhtiä.

Lyhyesti sanottuna työn tekijän kontolle lankeavat tyellit, lellit ja vellit. Yrittäjä maksaa eläkemaksuja, eli yel-maksuja, ilmoittamiensa tulojen summasta.

Mistä tarvittaessa töihin kutsuttava palkkatyöläinen tietää etukäteen, kuinka paljon hän saa palkkaa työntekijänä ja kuinka paljon yrittäjänä? Milloin maksan yrittäjän eläkevakuutusta?

Niin sanotulla nollasopimuksella työskentelevä soitetaan töihin vain tarvittaessa. Työnantajan ei tarvitse soittaa tarvittaessa töihin tulevaa työntekijää tunniksikaan, jos töitä ei ole. Freelancer-verokortillakin työskentelevä kuuluu huolehtia itse eläkemaksuistaan, vaikka ei lähetäkään työstään laskua, kuten yrittäjä tai toiminimellä toimiva. Olisi aika saada selkeyttä itsensä työllistävien asemaan, etenkin, koska aiempaa useampi työllistää itse itsensä, kuten Tilastokeskuksen tuore tutkimus kertoo.

Olemme Sarkassa pohtineet näitä ristiriitoja yhdessä. Milloin palkkatyöhön kannattaa suostua? Milloin on järkevää keskittyä työskentelemään freelancerina? Sosiaaliturva ei suinkaan ole ainoa eri työmuotojen välillä vaihtelevan ongelma.

Osuuskunta sopii yritysmuotona meille parhaiten. Olemme töissä itse itsellemme, palkansaajina. Myymme osaamistamme yhdessä, työt jaetaan yrityksen sisällä työntekijöiden kesken, kuten missä tahansa työyhteisössä.

Itsensä työllistävien määrä on kasvanut yli 152 000 henkilöön kymmenen viime vuoden aikana. Itsensä työllistäjät työskentelevät esimerkiksi kulttuurialan freelancereina, kuljetusalan ammatinharjoittajina tai osa-aikaisina kampaajina.

Tilastokeskuksen tutkimuksessa arvioidaan, että ”itsensä työllistävät ovat innovatiivisuuden, kokeilunhalun ja rohkeuden airuita”. Osa itsensä työllistäjistä mieltää palkkatyön ummehtuneeksi tavaksi tehdä töitä, ja yhtä ummehtuneelta vaikuttaa vuonna 2002 voimaan tullut työsopimuslaki.

”Työntekijä ei saa tehdä toiselle sellaista työtä tai harjoittaa sellaista toimintaa, joka huomioon ottaen työn luonne ja työntekijän asema ilmeisesti vahingoittaa hänen työnantajaansa työsuhteissa noudatettavan hyvän tavan vastaisena kilpailutekona.”
— luku 3 § 3

Uuden tutkimuksenkin mukaan freelancerit ja apurahansaajat työskentelevät vuoden mittaan sekä yrittäjämäisesti että palkansaajina. Itsensä työllistäjistä peräti puolet käy palkkatöissä vuoden aikana. Näin ollen freelancereiden ja apurahansaajien asema työelämässä liukuu yrittäjyyden ja palkkatyön välillä. Laki ei kuitenkaan liu’u.

Jos juttuidea pulpahtaa päähän vapaa-ajalla, kenen se on? Pitääkö toimittajan tehdä uutinen hoksaamastaan aiheesta työnantajalle, vai voiko hän myydä ideansa freelancerina? Laki selkeästi kieltää itsensä työllistävää tekemästä työnantajan kanssa kilpailevia töitä, mutta arkielämässä eroa on hankala piirtää.

Kuka määrittelee, mikä on kilpailevaa työtä, työnantajako?

Toimittaja voi tehdä palkkatyötään erikoisalan lehdessä. Jos hän työajan ulkopuolella huomaakin kehittäneensä oivan kotimaan yleistä taloustilannetta käsittelevän uutisaiheen, saako hän tehdä sen freelancerina? Kuka määrittelee, mikä työ kilpailee työnantajan kanssa?

Vastauksia ei ole, ja yhä useampi joutuu näitä yksinään pähkäilemään.

Freelancerit ja apurahansaajat ovat nuorin itsensä työllistävien ryhmä. Heistä neljä kymmenestä on alle 35-vuotiaita. Tilastokeskuksen tutkimuksessa arvellaan, että kyse on uudesta työllistymisen trendistä. Juuri itsensä työllistävien määrä kasvaa työelämässä yhä enemmän ja enemmän.

Lisäksi he ovat koulutetumpia kuin muut itsensä työllistävät ryhmät. Yli puolella freelancereista ja apurahansaajista on korkea-asteen koulutus. He haluavat töitä, siitä kaiketi itsensä työllistäminenkin kielii, mutta kenelle heidän ideansa kuuluvat? Kuka omistaa työn tekijän?

Kaisa Läärä
@kaisalaara
kaisa.laara(a)sarkamedia.com

Comment

Comment

Kolme kokeilemisen arvoista uutissovellusta: Circa, NowThis ja Omni

Julkaistu Sarkan vanhassa blogissa 03.11.2014

Jokainen itseään kunnioittava uutismedia satsaa nyt sovelluksiin, koska uutisten lukeminen älypuhelimilla tutkitusti lisääntyy. Ja jos ei jaksa lukea tutkimuksia, voi vilkaista ympärilleen aamubussissa.

Kiinnostavia uutissovelluksia tekevät varsinkin nokkelat tulokkaat, joiden ensisijainen julkaisukanava on mobiili. Sellaiset kuin esimerkiksi amerikkalaiset Circa ja NowThis sekä ruotsalainen Omni.

Tiukkaa asiaa pikku paloissa

Circa julkaisee nopeasti luettavia, suupalan kokoisia uutispäivityksiä, ja yksi sen kantavista ajatuksista on perinteisen uutisjutun hajottaminen osiin.

Sovelluksessa jutut ovat irrallisista paloista muodostuvia ketjuja. Palat voivat olla myös esimerkiksi kuvia, grafiikkaa tai sitaatteja.

Lukija voi ryhtyä seuraamaan mitä tahansa yksittäistä juttua, ja sovellus ilmoittaa, kun siitä on uutta kerrottavaa. Circassa työskennellyt David Cohn kuvaili viime vuonna Fast Companyn Co.Labs-sivustolla, että tämä säästää paitsi lukijoiden myös toimittajien aikaa ja vaivaa. Taustoja ei tarvitse kerrata uudestaan, vaan uusi tieto lisätään olemassa olevaan ketjuun.

 
 Kuvakaappaus Circasta.

Kuvakaappaus Circasta.

 

Circa on vakavamielinen uutispalvelu, joka pysyy kaukana listauksista ja kissavideoista. Siinä on paljon ulkomaanuutisia ja jenkkipolitiikkaa, höysteenä tiedettä, teknologiaa ja urheilua. Circalla on kymmenkunta omaa toimittajaa, mutta uutiset se hankkii pääosin muita medioita lainaamalla.

Ilmaisen sovelluksen saa iOS- ja Android-käyttöjärjestelmiin, ja Circan kotisivujen mukaan selaimella toimiva uutissivusto on ”coming soon”. Epäselväksi jää, kuinka moni vuonna 2012 aloittanutta Circaa todella käyttää, koska yritys on ollut vaitelias luvuista.

Sen Circa toki kertoo, että se on saanut yhteensä neljä miljoonaa dollaria rahoitusta sijoittajilta. Muita tuloja sillä ei olekaan, koska sovelluksessa ei toistaiseksi ole mainoksia.

Uutisia Instagram-videoina

Lyhyitä mobiilivideoita tekevä NowThis on ottanut strategiakseen mennä sinne, missä puhelimenräplääjät jo muutenkin ovat: sen julkaisukanavia ovat esimerkiksi Instagram, Facebook, Twitter ja tätä nykyä jopa Snapchat.

Tyypillinen NowThisin video on alle puoli minuuttia pitkä, selittävillä teksteillä ryyditetty uutinen, jonka kuvitus on uutistoimistomateriaalia tai kotivideotasoa. Sosiaalisessa mediassa videot ovat vielä lyhempiä, esimerkiksi Instagramissa ne voivat olla enintään 15-sekuntisia ja Vinessä kuuden sekunnin mittaisia. Pidempiä julkaistaan NowThisin omassa ilmaisessa sovelluksessa ja verkkosivuilla.

 
 Kuvakaappaus NowThisistä.

Kuvakaappaus NowThisistä.

 

Startup aloitti NowThis Newsinä pari vuotta sitten, mutta pudotti uutiset nimestään viime kesänä, samalla kun se muutti painopistettään pelkistä uutisista myös viihteeseen.

NowThisin taustalla on Huffington Postin entisiä johtohahmoja, ja alkuvuonna NBC ryhtyi sen sijoittajaksi ja yhteistyökumppaniksi. Sitä ennen NowThisin kerrottiin keränneen noin 10 miljoonaa dollaria sijoituksina.

Omni kokoaa Ruotsin lehdet

Omni on mediakonserni Schibstedin omistama ilmainen ja mainosrahoitteinen sovellus, jonka uutiset pohjautuvat muissa ruotsalaisissa ja kansainvälisissä viestimissä julkaistuihin juttuihin. Sillä on oma toimitus, joka valitsee aiheet.

Viime vuonna toimintansa aloittanut Omni kilpailee jo samassa sarjassa isojen sanomalehtien mobiilisovellusten kanssa. Syyskuussa Ruotsin vaalien jälkeisellä viikolla se kiilasi kävijämäärissä mitattuna uutissovellusten viidenneksi Aftonbladetin, Expressenin, Dagens Nyheterin ja Svenska Dagbladetin jälkeen.

Etenkin Ruotsin politiikan seuraamiseen Omni vaikuttaakin oikein pätevältä, jos ei ole niin harrastunut, että jaksaisi plärätä aktiivisesti useita ruotsalaislehtiä.

 
 Kuvakaappaus Omnista.

Kuvakaappaus Omnista.

 

Omnin päätoimittaja Markus Gustafsson on uhonnut, että pian se ohittaa mobiilissa aamulehtien veteraanit Dagens Nyheterin ja Svenska Dagbladetin. Omnia hidastaa kuitenkin se, että sovellus toimii toistaiseksi vain iOS-käyttöjärjestelmässä.

Lokakuussa Omni sai Society for News Design Scandinavian vuosittaisessa ulkoasukilpailussa hopeamitalin ainoana palkittuna sovelluksena. Digitaalisten julkaisujen sarjassa ei sattumoisin palkittu yhtään suomalaismediaa.

Suomessa isoilla mediataloilla on toki omia sovelluksiaan, mutta meillä uutisia ei ainakaan vielä tehdä suoraan mobiiliin.

Päivi Kerola
@pkerola
paivi.kerola(a)sarkamedia.com

Comment

Comment

Toimittajan pitää ottaa mallia kirurgilta

Julkaistu Sarkan vanhassa blogissa 27.10.2014.

Potilaiden leikkauskomplikaatiot vähenivät maailmassa kolmanneksella muutamassa vuodessa.

Radikaaliin muutokseen riitti lähinnä yksi paperilappu.

Vuonna 2007 Maailman terveysjärjestö WHO lanseerasi 19-kohtaisen tarkistuslistan, joka on tarkoitetttu sairaaloiden leikkaustiimeille. Tiimin pitää tarkistaa ääneen leikkauksessa muun muassa, onko potilas suostunut operaatioon, ja laskea, ettei yksikään instrumentti ole jäänyt potilaan sisään. Tutkimuksen mukaan lista on onnistunut vähentämään paitsi komplikaatioiden myös potilaan kuolemaan johtavien virheiden määrää.

Missä virheitä sitten tapahtuu? Yksinkertaisissa asioissa. Esimerkiksi Yhdysvalloissa tehdään potilaan väärälle puolelle leikkauksia pahimmillaan 2 500 kertaa vuodessa.

WHO lainasi tarkistuslistan idean ilmailuteollisuudesta. Siellä huomattiin, etteivät lento-onnettomuuksia aiheuta tekniset viat. Hengenvaarallisten tilanteiden taustalla olivat useimmiten ohjaamomiehistön tekemät inhimilliset virheet.

Harvoin journalismissakaan virheet johtuvat teknologiasta, salaliitosta tai tyhmyydestä. Useimmiten oikaisuja aiheuttaa huolimattomuus: haastateltava oli syntynyt syyskuun sijaan toukokuussa, tapahtuma järjestetäänkin ensimmäisenä, ei yhdeksäntenä päivänä ja haastateltavan etunimi on Marian sijaan Marja. Toimitusten huoneentauluista, toimittajien kattavasta koulutuksesta ja erillisistä faktantarkistajista huolimatta suomalaisista viestimistä voi lukea oikaisuja joka päivä.

Olisiko meidän aika ottaa oppia muilta aloilta?

Sarkan suunnitteleman journalistin tarkistuslistan tavoitteena on pureutua oikaisuja synnyttäviin virheisiin. Lista ei tee juttua automaattisesti paremmaksi, mutta se voi estää jutun tekijää kompastumasta pieniin mutta kiusallisiin mokiin.

Sekä journalistin että leikkaustiimin tarkistuslistan toimivuus perustuu järjestelmällisyyteen. Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen ylilääkärin Petri Volmasen mukaan hoitovirheen estämiseen riittää, että asiat käydään ääneen läpi ja ruksitaan hoidetuiksi.

‒ Muistin varassa tehtäessä asioita voi unohtua. Tarkistuskortti auttaa muistamaan ja pakottaa käymään tietyt asiat aina läpi, Volmanen sanoo Sarkalle.

Suomalaisten leikkaustiimien tarkistuskorttiin perehtynyt Volmanen suhtautuu idean lainaamiseen journalisteille innostuneesti.

‒ Ei hassumpi ajatus. Me terveydenhuollossa otamme pienet virheet vakavasti, koska ne voivat isoissa leikkauksissa tarkoittaa vaarallisia asioita. Journalismissa virhe voi viedä uskottavuuden.

Volmanen kertoo, että aluksi osa kirurgeista suhtautui tarkistuslistaan epäluuloisesti. Esimerkiksi leikkaustiimin jokaisen jäsenen esittäytyminen tuntui typerältä, jos salissa oli työkavereita kymmenen vuoden ajalta.

‒ Mutta aina saattaa olla joku uusi joukossa. Kohdan tarkoitus on avata kommunikaatiota. Kun on esittäydytty, voi olla helpompi sanoa jokin toinen, hoidon kannalta ratkaiseva asia ääneen.

Kaikki suomalaiset sairaalat eivät rynnänneet ottamaan tarkistuslistaa käyttöön, kun WHO esitteli sen seitsemän vuotta sitten ensimmäistä kertaa. Nyt Valvira ja Potilasvakuutuskeskus velvoittavat Suomen sairaaloita käyttämään tarkistuslistaa.

Toimittajasta nimien, lukujen ja vieraskielisten termien tarkistaminen voi tuntua itsestäänselvyydeltä, mutta oikaisujen ja kokemuksiemme perusteella näin ei aina ole.

Sarkan tekemä tarkistuslista tuskin päätyy vaatimuksena Journalistin ohjeisiin. Juttujen järjestelmällinen läpikäyminen säästäisi kuitenkin mediataloja ja toimittajia uskottavuutta rapauttavilta ja jopa vahingollisilta virheiltä.

Tämä on journalistin tarkistuskortin ensimmäinen versio. Mitä siihen pitäisi lisätä, jotta toimittaja voisi ehkäistä virheitä kirurgin tarkkuudella? Ehdotuksia voi laittaa Twitterissä hashtagilla #tarkistuslista ja Sarkan Facebook-sivulla.

Kati Pehkonen
@katipehkonen
kati.pehkonen(at)sarkamedia.com

Comment

Comment

Journalismin ja taiteen rajalla

Julkaistu Sarkan vanhassa blogissa 17.10.2014.

Sarkan kuvajournalisti Annukka Pakarinen viimeistelee parhaillaan opintojaan Berliinissä. Samalla hän työstää ihmisten pelkoihin liittyvää projektiaan.

Pelko-projekti alkoi tänä syksynä. Siinä lähestytään kuvaustilannetta uudesta kulmasta ja kokeillaan monialaista yhteistyötä.

Mukana ovat Annukan lisäksi Berliinissä asuvat graafikko, toimittaja ja suomalainen muusikko. Tekeillä oleva kokonaisuus ei mahdu yksiselitteisesti journalismin lokeroon vaan liikkuu taiteen rajapinnalla.

Esittelen ilolla projektin ensimmäisiä kuvia ja Annukan ajatuksia niiden takaa.

“On kiehtovaa työskennellä sellaisen projektin parissa, joka käsittelee ihmisiä ja heidän todellisia pelkojaan, mutta jossa tunnelmat rakennetaan jossain journalismin ja taiteen rajamaastossa, yhdessä kuvattavan kanssa.”

Pelko_creditAnnukkaPakarinen-1.jpg

“Tämä projekti eroaa paljon journalistisista juttukeikoistani. Työskentely on niitä keikkoja hitaampaa, henkilökohtaisempaa ja rakennetumpaa. Silti se on yhtä tärkeää ja merkityksellistä. Tällaisten kokeilujen myötä syntyy uusia yhteistyön muotoja.”

“Näiden ensimmäisten kuvien jälkeen veden voima tuli uniin painajaisina.”

Sarkan ihmisistä kolmasosa on kuvajournalisteja. Suhtaudumme intohimoisesti kuvaamiseen, ja teemme tiimihengessä kuvaprojekteja dokumentaarisesta kuvasta multimediaan ja liikkuvaan kuvaan.

Minä eli Sabrina Bqain teen pitkää valokuvaprojektia suomalaisista ja karaokesta.

Otto Ponto tekee Sarkan tietokirjaa ja työskentelee kuvajournalistina maakuntalehti Etelä-Saimaassa Lappeenrannassa.

Nina Karlsson tekee Sarkan tietokirjaa.

Kuviamme löytyy Sarkan Instagramista, jonne päivitämme poimintoja muun muassa juttuprojektiemme takaa. Annukan pelkokuvat ovat jo esillä ja lisää tulee koko ajan. Löydät meidät täältä:

#sarkamedia

Sabrina Bqain
sabrina.bqain(at)sarkamedia.com

Comment

Comment

Nyt oli paras aika perustaa Sarka

Julkaistu Sarkan vanhassa blogissa 10.10.2014.

Perustimme Sarkan, koska haluamme tehdä journalismia mahdollisimman hyvin.

Kun Esa Koivuranta kysyi minua mukaan kesällä 2013, vastasin harkitsematta kyllä. En olisi voinut toivoa ympärilleni osaavampia nuoria lupauksia kuin he, jotka olivat jo mukana kelkassa. Meitä yhdistivät yksinkertaiset haaveet: halu tehdä journalismia niin hyvin kuin osaamme ja halu tulla toimeen omalla työllä.

Sarkassa teemme ja suunnittelemme journalismia yhdessä sen sijaan että jäisimme yksin kotiin pureskelemaan kynsiämme. Kuvajournalismin tehtävä ei mielestämme ole kuvittaa tekstiä vaan kertoa oma tarinansa. Erityinen huomiomme on faktantarkistuksessa. Suunnittelemme tapoja tehdä verkkojournalismista taloudellisesti kannattavaa. Keskitymme pitkiin hankkeisiin, kuten tietokirjoihin. Emme aloita yt-neuvotteluja. Etsimme uusia yhteistyötahoja, joiden kanssa tehdä journalismista entistä syvempää ja parempaa.

Kaikki tämä näkyy puuttuneen suomalaisesta journalismista.

Toimituksissa vallitsee lannistunut tunnelma, vaikka tekijät ovat planeetan kärkikastia ja sananvapaudella on paremmat edellytykset toteutua kuin missään muualla maailmassa. Digitaalisuus nähdään uhkana vielä 20 vuotta internetin keksimisen jälkeen. Verkon ylivoima painotuotteista myönnetään vastahakoisesti. Elämäntyönsä kirjoittaen tehneet toimittajat asettuvat videokameroiden eteen nurkuen ja katse kengänkärjissä. Esimiehet uskottelevat heille ja itselleen, että tämä kiinnostaa lukijaa. Verkkodeskit syyllistyvät otsikoinnissaan ylilyönteihin vaikka tietävät itsekin, ettei klikki ole merkki muusta kuin klikkaajan luppoajasta. Toimituksissa asuva valtava osaaminen valuu pakkotahtisessa suorittamisessa hukkaan.

Jopa Suomen parhaan toimittajakoulun eli Tampereen yliopiston journalistikoulutuksen kursseilla resitoidaan, miten journalismi luisuu loistonsa päivistä kohti rotkoa.

Ja journalismin maine rämpii. Ryhti lysähtää, ammattiylpeys jää naulaan kuin virttynyt pikkutakki. Hukataan mahdollisuuksia. Katsellaan seepianväriseen menneisyyteen.

Tuskin ennen oli paremmin kuin nyt. 2010-luvulla toimittajat ovat korkeasti koulutettuja, toimittajien riippumattomuus lähteistä on parantunut, toimittajat työskentelevät selvin päin. Kaikkeen maailman tietoon pääsee käsiksi helpommin kuin koskaan. Journalismi jää kiinni virheistä paljon herkemmin kuin aiemmin.

Näistä syistä juuri nyt on paras aika perustaa mediayritys.

Maailma ei lakkaa tarvitsemasta ammattikuntaa, joka antaa sanat ja kuvat maailman ilmiöille ja yrittää selittää, mitä tämä kaikki merkitsee. Mediatalot saattavat olla tai uskoa olevansa kriisissä, mutta se ei saa viedä itse journalismia kriisiin.

Siksi mekin päätimme osaltamme tuoda toivonpilkettä suomalaiseen journalismiin ja liityimme yhteen. Osuuskunta Sarkamedian työnimi oli Asiaosuus.

Asiaosuus luopui heti kuivakasta ja kaikkea muuta kuin visionäärisestä nimestään. Sarka tarkoittaa työtä ja on kaunis sana. Pari kuukautta Y-tunnuksen saamisen jälkeen meillä oli kustannussopimukset kahteen eri tietokirjaan. Puoli vuotta myöhemmin totesimme, että seitsemistään aikamme ei riitä kaikkeen. Rekrytoimme viisi uutta jäsentä.

Vielä toimitusten lannistumista karmivampaa on, jos myös vasta alalle tulleiden liekki sammuu.

Emme jää tuleen makaamaan, koska emme ole vielä edes ehtineet kaatua rähmällemme.

Opiskeluaikojen ensi hetkistä saakka meille on yritetty tehdä selväksi, että journalistin ammatti on ikävä ja arvaamaton. Olemme todenneet, että ikävä se ei ole, ja hyväksyneet alan epävakauden.

Me tulimme alalle, koska haluamme etsiä ja tuottaa tietoa, jolla on merkitystä, ja tarinoita, jotka liikuttavat. Me pysymme alalla, koska haluamme edelleen tehdä niin. Nyt myös osaamme tehdä niin.

Tuija Sorjanen
@tuijasorjanen
tuija.sorjanen(at)sarkamedia.com

tuija.jpg

Comment