Comment

Mitä tästä opimme ‒ kolmevuotiaan Sarkan välitilinpäätös

Journalisteista, valokuvaajista ja dokumentaristista koostuva osuuskuntamme Sarkamedia on päässyt kolmen vuoden ikään. Sarka sai oman Y-tunnuksen 10. joulukuuta 2013, ja kaupparekisterissä yritys on ollut jouluaaton aatosta 2013 lähtien.

Todellisuudessa Sarkan siemenet kylvettiin jo joskus alkuvuonna 2013, kun allekirjoittanut yhdessä Esa Koivurannan ja Kati Pehkosen kanssa alkoi varovaisesti pohtia oman yrityksen perustamista. Sittemmin Sarkan toiminta on laajentunut, liikevaihto kasvanut ja myös ovi käynyt suuntaan ja toiseen.

Nyt on hyvä hetki pysähtyä miettimään, mitä on tullut tehtyä, mitä on tekeillä ja mitä voisi tehdä tulevaisuudessa.

**

Kun päätimme perustaa osuuskunnan Tampereen yliopiston opiskelijoiden kesken (mukana olivat Esan ja Katin lisäksi nyt jo Sarkan jättänyt Kaisa Läärä ja nykyisistä jäsenistä Tuija Sorjanen, Nina Karlsson ja Otto Ponto), kukaan meistä ei tainnut tietää, mihin oikeasti ryhdymme. Kävimme kyllä Pirkanmaan ely-keskuksen parissa osuuskuntakoulutuksessa, mutta jotain kertoo se, että Sarkan nimi ja logo olivat suunniteltuna jo ennen kuin tiesimme, miten osuuskunnan talous ihan oikeasti pyörii (ja sen opettelu jatkuu yhä). Se oli venäläistä uimakoulua: hyppy altaan syvään päähän ja räpiköimään. Kyllä siinä uimaan oppii, mutta fiksumpiakin tapoja olisi varmasti löytynyt.

Kuvitelmamme olivat idealistiset, jälkikäteen ajateltuna jopa naiivit. Haaveilimme omasta julkaisusta ja siitä, että Sarka työllistäisi meistä jokaisen täyspäiväisesti nopeastikin. Silloin emme arvanneet, kuinka paljon kummankin tavoitteen saavuttaminen vaatii (palkatonta) työtä, halua olla oikeasti freelancer ja rohkeutta kieltäytyä määräaikaisista ja media-alalla tänä päivänä harvinaisista vakituisista työsuhteista perinteisissä mediataloissa.

Kumpikaan tavoite ei vieläkään ole mahdoton toteuttaa, mutta kuluneet vuodet ovat opettaneet, että niin helppoa maaliin pääseminen ei ole kuin alun perin ainakin osa meistä luuli.

Sarkan alkujuurista on toki yhä jäljellä kaikkein tärkein, koko homman ydin. Se on intohimo tutkivaan journalismiin ja laadukkaaseen kuvareportaasiin sekä halu tehdä näitä projekteja yhdessä. Sen olemme kuitenkin ymmärtäneet, että pelkästään palkitsevat mutta tuotto-panossuhteeltaan heikot niin sanotut intohimoprojektit eivät elätä. On tehtävä muutakin. Jotta taas osuuskunnan talous kestää, se vaatii kaikilta jäseniltään sitoutumista toimintaan. Ilman laskutusta yritys kaatuu ja kaikki tehty työ valuu hukkaan.

**

Sarkan alku oli vauhdikas, joskin julkisuuteen tulimme vasta lähes vuoden kuluttua siitä, kun olimme saaneet Y-tunnuksen. Ensimmäinen yhteinen projektimme oli tutkiva tietokirja Marimekon yrityshistoriasta. Kippistelimme Tampereen Telakalla Into Kustannuksen kanssa tehdyn kustannussopimuksen ääressä jo yrityksen alkumetreillä ‒ tilanne, josta moni voi vain haaveilla. Meitä siivitti teos Wahlroos ‒ Epävirallinen elämäkerta (Into 2013), joka oli syksyllä 2013 arvostettu Tutkivan journalismin yhdistyksen Lumilapio-ehdokkaaksi. Osuuskunnan perustajajäsenistä neljä oli mukana kirjan tekijäporukassa. Se oli hyvä työnäyte.

Teoksen kustantajan, Into Kustannuksen toimitusjohtaja Jaana Airaksinen uskoi nuoriin tekijöihin. Se oli rohkeaa ja avasi meille tien tutkivien tietokirjojen tekemiseen. Airaksisen, kustannustoimittaja Tarja Lipposen ja Tampereen yliopiston Viestinnän, median ja teatterin yksikön johtajan Heikki Hellmanin suosituskirjeillä saimme pään auki apurahamaailmaan. Ilman tukea Marimekko-teosta ei olisi syntynyt ainakaan toteutuneella aikataululla.

Sarka solmi heti alkumetreillä myös alihankintasopimuksen mainostoimisto Mirumin kanssa. Aloimme tehdä sisältöä Raha-automaattiyhdistyksen julkaisemaan Inhimillisiä Uutisia -verkkomediaan. Projekti kesti marraskuusta 2014 huhtikuuhun 2016, ja sen aikana kesällä 2015 osa sarkalaisista reissasi julkaisun kesäkiertueen autossa ympäri Suomea. Sarkalaisia oli mukana myös Uusi Inari -projektissa, jossa ryhmä journalisteja ja kuvajournalisteja perusti pop up -paikallislehden Ivaloon. Samaan aikaan osuuskunnan jäsenet tekivät myös omia projektejaan.

Sarka otti lisää jäseniä syksyllä 2014, koska tekemistä oli enemmän kuin tekeviä käsipareja. Tässä vaiheessa osa osuuskunnan jäsenistä vielä opiskeli, osa oli hankkinut työpätkiä muualta. Sarkahan ei maksa jäsenilleen kuukausipalkkaa, vaan hoitaa vain lakisääteiset työnantajavelvoitteet, kuten esimerkiksi kirjanpidon ja työntekijöiden vakuuttamisen. Käytännössä työnteko muistuttaa yrittämistä eli toimeksiannot on hankittava ja jutut ja kuvat myytävä itse.

Syksyllä 2015 Into julkaisi Sarkan ensimmäisen tutkivan tietokirjan Marimekko ‒ Suuria kuvioita (Into 2015). Kirja keräsi valtavasti huomiota. Vielä suurempi yllätys tekijöille oli, että teos sai Tieto-Finlandia-palkintoehdokkuuden. Vaikka emme tulleet valituksi, työmme oli tunnustettu. Journalismin vuotta 2016 ennustaneessa raportissa Sarka arvostettiin neljän kovimman suomalaisen journalistin joukkoon.

**

Keväällä 2016 Sarkan ovet kävivät jälleen. Osa entisistä jäsenistä ei pystynyt enää sitoutumaan osuuskuntatyöskentelyyn muiden töiden takia, ja taloudellisista syistä kaipasimme lisää tekijöitä, jotka laskuttavat ja siten saavat elantonsa ensisijaisesti Sarkan kautta. Syksyllä solmimme kustannussopimuksen WSOY:n kanssa seuraavasta tutkivasta tietokirjastamme. Se kertoo koiriin liittyvästä bisneksestä Suomessa. Kirjaa tekevät kuvajournalistit Nina Karlsson ja Sabrina Bqain sekä journalistit Päivi Kerola, Kati Pehkonen, Tuija Sorjanen ja allekirjoittanut sekä Sarkan muiden töiden takia jättänyt Esa Koivuranta.

Sarkan Päivi, Nina, Tuija ja Annukka Pakarinen ovat mukana Tampereen yliopiston Jako kahteen? -tutkimusprojektissa. Toimittajien ja tutkijoiden yhteisprojekti selvittää, miten nuoret itse määrittelevät syrjäytymisen ja menestymisen. Nina ja Annukka kuvaavat projektiin lyhytdokumenttia sekä samaan aihepiiriin liittyvää Kympin tytöt -valokuvaprojektia. Tuija ja Anna von Hertzen hankkivat aineistoa Kajaanin kaupunginteatterin Lottovoittajat-dokumenttiteatteriesityksen käsikirjoitusta varten. Elias Lahtinen ja Emilia Kangasluoma suunnittelevat yhteistä podcast-juttusarjaa.

Jokainen sarkalainen on tehnyt journalismia myös omina projekteinaan ja eri medioihin pääosin Helsingissä mutta myös Tampereella, Kittilässä ja Inarissa. Nyt tulossa ovat tietokirjat Innolle (Toisen kanssa), Likelle ja WSOY:lle. Susanna Kososen Tarja Halosen säätiölle tekemä kirja kestävästä kehityksestä julkaistiin marraskuussa 2016. Osa kirjoittaa ja valokuvaa freenä monille yrityksille, pitää kirjoituskoulutuksia tai työskentelee kustannustoimittajana. Lisäksi Sarkan jäseniä työskentelee määräaikaisissa tai vakituisissa työsuhteissa Ylessä ja Iltalehdessä.

**

Mitä kuluneet vuodet ovat opettaneet ihmiselle, joka repäistiin täysin pystymetsästä osuuskunnan taloudenhoitajaksi? Ainakin sen, että raha-asioista ei koskaan voi puhua liikaa ja säännöt kannattaa tehdä selviksi ja reiluiksi alusta lähtien. Osuustoiminnan palvelu- ja yhteistyöjärjestö Pellervon ohjeet kannattaa lukea ja sisäistää ennen kuin ryntää perustamaan osuuskunnan.

Oppaassa kuvataan osuvasti, millainen ryhmän elämänkaari on. Kaikki alkaa innostuksesta ja kuherruskuukaudesta, minkä jälkeen iskevät kriisit, pettymykset ja raadollisuus. Sen jälkeen tunnustetaan realiteetit ja inhimillisyys; tässä vaiheessa välirikot ja luovuttaminenkin ovat mahdollisia. Sen jälkeen ratkotaan ongelmat, hiotaan pelisäännöt ja tehdään tavoitteellista yhteistyötä. Erityisen tärkeänä näen itse kyvyn asettaa kokonaisuuden edut henkilökohtaisten välittömien etujen edelle, mikä vaatii osuustoiminnallista ajattelutapaa. On myös oltava kykyä ja kärsivällisyyttä nähdä asiat pitkällä tähtäimellä sekä uskottava, että ryhmässä on voimaa enemmän kuin yksilössä. Pellervon mukaan kaikkien jäsenten sitoutuminen yrityksen tavoitteisiin on osuuskuntien selkein menestystekijä.

**

Välitilinpäätös on nyt tehty. Mitä seuraavaksi? Sitä ei varmuudella tiedä kukaan, mutta Sarka on suunnitellut hankkivansa vihdoin oman toimiston ja avointa rekryäkin on vilauteltu. Ehkä vihdoin alamme kunnolla markkinoida itseämme ja hankkia uusia asiakkaita.

Syksyllä 2017 julkaistaan Sarkan seuraava tutkiva tietokirja, jonka työnimi on Kaikenkarvainen kansa. Kaikenlaista mielenkiintoista on jälleen tulossa, toivottavasti myös uutta ja rohkeaa. Samaan aikaan opettelemme yhä yrityksenä ja nimenomaan osuuskuntana toimimista kannattavasti ja yhteen hiileen puhaltaen.

 

Annina Vainio

annina.vainio(AT)sarkamedia.com

Kirjoittaja on osuuskunta Sarkamedian perustajajäsen, journalisti ja taloudenhoitaja. Vainio oli osuuskuntaa perustettaessa yhtä pihalla kuin muutkin sarkalaiset mutta tietää nyt yritystoiminnasta hieman enemmän.

 

 

Comment

Comment

Käsitelkää saamelaisten arkea, älkää heidän reaktioitaan

Saamelaiset riitelevät keskenään kaikesta eivätkä osaa edes päättää, kuka on saamelainen ja kuka ei. He vastustavat ihan kaikkea saamenpuvun käytöstä puiden kaatamiseen, junaratojen rakentamiseen ja ylipäätään pohjoisten elinkeinojen kehittämiseen. Tälläkin hetkellä luultavasti tapahtuu jotakin, josta saamelaiset lopulta närkästyvät.
Samalla on mukavaa, että meillä on Suomessa saamelaisia. He rikastavat kulttuuriamme värikkäine asuineen ja jännittävine elämäntapoineen.

Valtaväestön mielikuva maassamme asuvasta alkuperäiskansasta tuntuu olevan jotakuinkin edellä kuvatun kaltainen, vaikka on vuosi 2016 ja kaikkeen maailman tietoon on helpompi päästä kuin koskaan aiemmin. Instagramissa ja Facebookissa pääsemme toistemme ruokapöytiin saakka.

Sodankylän Vuotsossa, noin 90 kilometriä kuntakeskuksesta pohjoiseen, seisoo kyltti. Siinä on sini-puna-viher-keltainen lippu ja teksti: Tervetuloa saamelaisten kotiseutualueelle. Sama saameksi. Kun kyltin ohi ajaa, revontulet eivät iske loimuksi taivaalle, joiku ei ala soida eikä noitarumpu lyödä – poroja saattaa kyllä ilmaantua tielle. Olemme edelleen Suomessa. Minua ei lakkaa järkyttämästä, miten korkea ja leveä muuri tuossa kohtaa maatamme näköjään silti kulkee.
Meistä suurin osa on asunut koko elämänsä samassa valtiossa näiden ihmisten kanssa, ja silti tunnemme Phuketin rannat paremmin kuin ylälappilaisen maiseman ja oman maamme alkuperäiskansan asiat.
Vastuu on tietysti opetuksen ja median. Alkuperäiskansaan liittyvät kysymykset ovat osin monimutkaisia, mutta eivät sentään niin monimutkaisia, etteivät esimerkiksi oppikirjojen tekijät tai journalistit kykenisi käsittelemään niitä perusammattitaidollaan.
Onnistumisiakin tietenkin löytyy. Saamenpuvun väärinkäyttöön liittyvät äläkät ovat viime aikoina synnyttäneet muutamia artikkeleita, joissa pyritään näkemään metsää puilta.

Yksi syy median yksipuoliselle ja niukalle saamelaisaiheiden käsittelylle lienee etäisyys. Miten tämä Tenojoen kalastussääntö liittyy meidän lukijoidemme arkeen, isoissa eteläsuomalaisissa toimituksissa kysytään. Ei yhtään mitenkään, joten jätetään juttu tekemättä.
Tämä on totta kai päin honkia ajateltu, koska meillä kaikilla on oikeus ja velvollisuus tietää, mitä maassamme tapahtuu ja miten valtiomme kohtelee asukkaitaan ja vähemmistöjään. Lukijan napa ei voi olla kaiken mitta. Tiedolla on itseisarvo.

Joskus etelän media lähettää toimittajan jalkautumaan Lappiin. Silloin luvassa on näyttäviä juttuja, joissa isoja kysymyksiä käsitellään perusteellisesti ja ansiokkaasti. Tämä on hyvä. Silti toivoisi, että joskus päästäisiin käsittelemään myös ihan tavallista arkea. Trampoliinilla pomppimisen vaarat vaanivat rajaseutujen lasta samalla lailla kuin vantaalaislasta. Ruuan ja bensan hintojen heittelyt vaikuttavat myös pohjoisen elämään. Täällä eletään arkea, joka on nyansseiltaan erilaista kuin kasvukeskusarki, mutta silti arkea. Kiinnostavaa. Elämää. Kollegat, tulkaa joskus Lappiin katsomaan sitä. Tulkaa muulloinkin kuin silloin, kun jotakin poikkeavaa ja eksoottista tapahtuu. Näin muuri Vuotson kohdalla lopulta ehkä murenee.
Arkisuutta ja normaaliutta toivoi myös saamelaiskäräjien jäsen Neeta Jääskö
 lokakuisessa Ihmisoikeusliiton seminaarissa Inarissa (inarinsaamenkielisessä puheenvuorossaan, joten kielitaidottomana ja tulkkausta omaa hölmöyttäni vaille jääneenä joudun perustamaan siteeraukseni Outi Länsmanin twiittaukseen tilaisuudesta). Hän kiitteli Yle Saamea siitä, että se käsittelee lasten- ja nuortenohjelmissaan tavallisia juttuja, kuten meikkaamista ja ruoanlaittoa.
Saamelaisten olisi syytä saada siirtyä muissakin journalistisissa tuotteissa aiheista toimijoiksi.
Kuten eräs viisas nuori haastateltavani taannoin totesi, haastatteluissa olisi mukava puhua vaikka saamelaismuodista tai -musiikista. Mutta koska tilanne on vielä niin surkea ja tieto niin ohutta, lehdissä on pakko vääntää rautalankaa vaikkapa kielellisten perusoikeuksien toteutumisesta.
“Millaista on ollut kasvaa saamelaisena Suomessa” -kysymykseen ei pitäisi joutua enää 2010-luvulla vastaamaan. Meidän pitäisi jo tietää.

Kun selittäminen pitää aloittaa joka kerta perustaso A:lta, jutuissa ei ole mahdollista päästä koskaan pintakerroksia syvemmälle.
Siksi saamelaisuutisointi jää uutisoinniksi saamelaisten reaktioista, kuten esimerkiksi saamelaiskäräjien jäsen Aslak Holmberg
 totesi Ihmisoikeusliiton seminaarissa. Reaktioiden syyt jäävät hämärän peittoon. Saamelaisten oikeuksien toteutuminen Suomessa, ILO169-sopimuksen todellinen karva ja lukuisat muut oikeat ja akuutit kysymykset eivät pääse tätä menoa ikinä osaksi vakavaa poliittista keskustelua.
Yle Saamen päällikkö Pirita Näkkäläjärvi puolestaan kirjoitti taannoin siitä, miten kinaavista ja purnaavista saamelaisista on tullut uusi stereotypia juopottelevien nunnukaukkojen rinnalle. Neeta Jääskö bloggasi jo aiemmin, miten kyllästyttävää on, kun saamelaisaiheista haastateltaviksi suostuvat joutuvat käyttämään aikaansa suomalaistoimittajien tietosanakirjoina toimimiseen. Saamelaisilla on omakin kulttuuri edistettävänä. Sen pääasiallinen tavoite ei ole viihdyttää tai sivistää suomalaisia, mutta joskus tämäkin katsotaan välttämättömäksi.

Saamelaisilla on jo ääni, joka kuuluu, jos sitä vaivautuu kuuntelemaan. Alkuperäiskansa ei nähdäkseni kaipaa suomalaistoimittajia pelastajikseen tai kulttuurinsa lähettiläiksi. Sen sijaan suuret mediatalot tarvitsevat Saamenmaalle ahkeria kirjeenvaihtajia, jotka kertovat sikäläisestä elämänmenosta ymmärrettävästi, perusteellisesti, nöyrästi ja eksotisoimatta, tiedonvälityksellistä itseisarvoa kunnioittaen.

Tuija Sorjanen
tuija.sorjanen (AT) sarkamedia.com
Kirjoittaja työskentelee toimittaja-toimitussihteerinä paikallislehti Inarilaisessa sekä freelancerina Inarissa ja Utsjoella. Sorjanen on itsekin kirjoittanut monta tekstiä saamelaisten reaktioista ja kysynyt haastateltavilta usein, millaista on elää saamelaisena Suomessa.

 

Comment

Comment

Sarka laajentaa dokumenttiteatteriin – etsimme lottovoittajia!

 

Sarka tekee uuden aluevaltauksen astumalla dokumenttiteatterin pariin. Maineikas kotimainen teatteri tekee ensi kaudelle esityksen lottovoittajista (lisätietoja saa kysymällä). Sarka tuottaa käsikirjoitusta varten materiaalia journalistisin keinoin.

Nyt etsimme lottovoittajia haastateltaviksi. Kaikki yhteydenotot ovat ehdottoman luottamuksellisia. Lottovoittajien henkilöllisyyttä ei paljasteta esityksessä.

Joten jos tunnet lottovoittajan tai olet sellainen itse, otahan meihin yhteyttä. Tai täytä ainakin oheinen lomake: https://docs.google.com/forms/d/12b3WdtbLUjTic8yfakXw3UcLEGaVSPX5RCg2vbs8L8I/edit  

Etanapostiakin voi lähettää osoitteeseen Hakaniemenkatu 11 A 9, 00530 Helsinki.

Kiitos ja kuulemiin!

Tuija Sorjanen
tuija.sorjanen (AT) sarkamedia.com

Anna Von Hertzen
anna.vonhertzen (AT) sarkamedia.com

Comment

Comment

Sarka kasvaa ‒ Tässä viisi uutta sarkalaista

Elias Lahtinen
Olen aina utelias, usein kuvajournalisti ja välillä toimittaja. Pidän kuvista, jotka hymyilyttävät lempeästi. Minua kiinnostavat erityisen paljon luontoon ja vesiin liittyvät aiheet. Ehkä jännittävin yksittäinen projektini on ollut pop up -verkkolehti Uuden Inarin perustaminen ja sen tekeminen Lapin Inarissa. Kuvia ja videoita näkee täällä: www.eliaslahtinen.com


Emilia Kangasluoma
Olen innostuja ja toiminnan nainen. Parasta on jännittäviin paikkoihin pääsy sekä uusien ihmisten kohtaaminen. Kuvajournalistina minua kiinnostavat ihmisten arki ja tarinat, intiimit pienet hetket. Tarinankerronta on vahvuuteni. Kuvia ja muita töitä löytyy täältä: www.emiliakangasluoma.com

 

Susanna Kosonen
Kirjoittava ja videokuvaava toimittaja-viestijä. Useimmiten teen journalismia, mieluiten tarinallista tai tutkivaa sellaista. Olen opiskellut taloustieteitä (Venäjällä) ja kansainvälistä politiikkaa (Jamaikalla), mutta minua kiinnostavat jutunaiheet lähes kaikilta tieteen- ja taiteenaloilta.



 

Katri Koivula
Dokumentaristi, media-alan moniosaaja sekä YouTube tutorial-videoiden suurkuluttaja. Opiskelin medianomiksi ja päädyin tekemään dokumentteja Ylelle. Viimeiset projektini ovat olleet internetdokumentteja, eli vain verkossa julkaistavia teoksia. Olen kekseliäs ja alati innokas oppimaan lisää. Minua kiehtovat media-alan uudenlaiset kerrontamuodot sekä toteutustavat. Lisää projekteistani voi lukea osoitteesta: katrikoivula.com


Anna von Hertzen
Astelin 15-vuotiaana Kymen Sanomien päätoimittajan työhuoneeseen ja sanoin: ”Saisinko kirjoittaa teille nuorten juttuja?” Päätoimittaja tutkaili minua hetken, antoi mahdollisuuden – ja sille tielle olen jäänyt. Olen nykyään 33-vuotias yhteiskuntatieteiden maisteri ja BBA, joka kirjoittaa paljon muutakin kuin nuorten juttuja.

Työskentelen vapaana toimittajana, ja viime vuodet olen avustanut käytännössä vain Helsingin Sanomia. Olen tehnyt töitä myös usealle yritykselle, kuten Loistoristeilyille ja R-Collectionille. Olipa kyseessä kiireinen verkkotoimittaminen, mainospuffin teko tai pitkä reportaasi, niin kaikki luonnistuvat.

Olen vetänyt myös paljon kirjoituskoulutuksia eri järjestöille ja yrityksille. Tärkeintä minulle kirjoittajana on se, että teksti jättää jäljen.




 


 

 

 

 

Comment

1 Comment

Metsähallituslaki livahti medialta läpi sormien

Suomalaisella medialla on takanaan vähintään puoli vuotta kestänyt katkera epäonnistuminen. Kyse on metsähallituslain uudistamista käsittelevästä uutisoinnista.

Kaikki mediaa edes otsikkotasolla seuraavat ovat huomanneet, että Metsähallitusta koskevaa lakia on uudistettu. Samoin kaikki lienevät tietoisia siitä, että tuo laki on “kiistelty”. Lain uudistaminen on kestänyt useita vuosia, mutta viime syksystä alkaen se on pulpahtanut poliittisen agendan pintakerroksiin.

Juuri tämän enempää ei uutisia lukemalla ole selvinnyt. Se on skandaali.

Metsähallitus on tärkeä tämän takia: Se on valtion liikelaitos, joka omistaa liki kolmasosan suomalaisista maa- ja vesialueista. Erityisen suuri sen painoarvo on Ylä-Lapissa, jossa se omistaa maista noin 90 prosenttia. Metsähallituksen omistamilla mailla esimerkiksi retkeillään, harjoitetaan luontaiselinkeinoja kuten poronhoitoa, kalastetaan ja kyyditään turisteja kelkkasafareilla. Noin kolmannes maista on suojeltu, mikä rajoittaa niiden käyttöä eri tavoin.

Pohjoisessa Lapissa Metsähallituksella on suuri vaikutusvalta niin sanottuun metsien monikäyttöön. Se on tähän mennessä onnistunut yhteistyössä alueen muiden toimijoiden kanssa suunnittelemaan maankäyttöä niin, että osapuolet ovat voineet olla suunnilleen tyytyväisiä tilanteeseen. Poronhoito, pienimuotoiset hakkuut ja kelkkasafarit mahtuvat samoille selkosille.

Nyt Metsähallituksen organisaatiota on päätetty uudistaa pähkinänkuoressa sanottuna siten, että sen metsätaloutta hoitava puoli yhtiöitetään. Samassa hötäkässä yleisiä vesialueita ja Ylä-Lapin virkistysmetsiä siirtyy tuottovaateen alle. Luontaistalousalueita taas siirtyy niin sanottun kolmanteen tase-erään, jolla ei ole tuottovaadetta, mutta jolla voidaan tarvittaessa harjoittaa taloustoimintaa. Maat säilyvät valtion omistuksessa, mutta perustettavalla metsätalousyhtiöllä on niihin käyttöoikeus.

Metsähallituslain vastustajat, joihin lukeutuvat muun muassa Suomen Luonnonsuojeluliitto ja Suomen Latu, sanovat, että tällainen muutos on omiaan avaamaan väylän metsien siekailemattomalle talouskäytölle. Ylä-Lapissa metsien muuttaminen rahaksi tarkoittaisi todennäköisemmin esimerkiksi tonttikauppaa kuin hakkuita, koska eihän täällä juuri ole mistä hakata. Saamelaiskäräjät on huolissaan saamelaisten äänen kuulumisesta maankäyttöön liittyvässä päätöksenteossa, sillä saamelaiskulttuurin heikentämiskieltoa ei metsähallituslakiin saatu.

Metsien monikäytön asiantuntijat, joita esimerkiksi itse haastattelin paikallislehti Inarilaiseen osana henkilökohtaista ja liian myöhään alkanutta kilvoitteluani metsähallituslakiuutisoinnin kanssa, ovat huolissaan siitä, että uudistusten jälkeen yksi maankäyttötapa alkaisi vallata alaa toisilta. Tämä horjuttaisi koko Ylä-Lapin herkkää tasapainoa alueilla, joille on vaivoin saatu aikaan metsärauha.

Metsähallituslain puolustajat sen sijaan sanovat, että EU-hankintalainsäädännön muuttuessa tämä manööveri on ainoa tapa pitää “kansallisomaisuus” valtion omissa näpeissä.

Ylä-Lappi on Kehä kolmosesta kaukana, mutta se on silti osa Suomea. Täällä eletään arkea, jota metsä on elintärkeä osa. Eteläsuomalaiset, aasialaiset ja keskieurooppalaiset turistit tulevat tänne juuri tuon metsän takia. Se, että on olemassa Metsähallituksen suojelu- ja retkeilyalueita hoitava ja hallinnoiva Luontopalvelut, tekee osaltaan Lapista ihanan vaeltaa ja patikoida. Turismi on Lapin talouden veturi numero yksi. Jos luontoarvot eivät kiinnosta, edes talousarvojen luulisi kiinnostavan mediaakin.

Siksi on hämmästyttävää, että kun eduskunta eilen hyväksyi metsähallituslain, Hesari uutisoi asiasta sivulla A15 näin:

 

Ministeriö tiedotti, kerrotaan kärjessä. Loppuosa uutista on silkkaa referaattia. Otsikkoon on metsähallituslakiuutisoinnin tyylille uskollisesti kirjattu, että kyseessä on “kiistelty laki”.

Isojen tiedotusvälineiden uutisointia lukemalla on syntynyt mielikuva hämmentävästä ja hämärästä laista, joka ehkä antaa maamme ja vetemme kiinalaisille ja muuttaa kansallispuistovierailut maksullisiksi – tai joka ei muuta mitään. Juuri mitään näkemyksiä ei ole kyseenalaistettu. Ei lakia kuin käärmettä pyssyyn ajavan valtiovallan, joka antaa ymmärtää, että oksakaan ei lakiuudistuksen jälkeen taitu, eikä lakia vastustavien järjestöjen, jotka toisinaan ovat luoneet mielikuvaa suuryhtiöiden riistoreviiriksi muuttuvasta Lapista. Saamelaiskäräjiäkin pitäisi paitsi kuunnella myös haastaa uutisoinnissa.

Ehkä ensi kerralla toimitus tai toinenkin irrottaa riveistään kokonaisen toimittajaresurssin seuraamaan tällaisia kiistatta tärkeitä lakihankkeita. Lukijoiden pitää tietää, mitä tässä maassa tapahtuu, tapahtui se omalla takapihalla tai tuhannen kilometrin päässä hiihtolomamaisemissa.

Tuija Sorjanen
tuija.sorjanen@sarkamedia.com
@tuijasorjanen
 

1 Comment

Comment

Sarkalaisten parhaat jutut vuonna 2015

Sarkan toimittajat ja kuvaajat ovat olleet tänä vuonna tekemässä kymmeniä upeita juttuja. Valitsimme niistä parhaat. Näihin kannattaa tutustua.

 

Annina Vainio

"Mieleenpainuvin juttuni tämä on, koska tein valtavan tiedonhankinnan yksin. Keräsin jokaisen käsittelemäni lajin jokaiselta miesten liigajoukkueelta tiedot mm. ulkomaalaispelaajien määrästä ja summasin nämä yhteen, tuotin siis tietoa, jota ei ollut valmiina saatavilla. Sen lisäksi haastattelin kolmea ulkomaalaispelaajaa HS:n studiolla ja tein repparikeikan Riihimäelle Cocksin harjoituksiin. Jäi mieleen myös siksi, että tein haastatteluja neljällä kielellä (suomi, ruotsi, englanti ja venäjä)."

Helsingin Sanomat: Palloilusarjat pyörivät ulkomaalaisvoimin – joka kahdeksas pelaaja vierastyöläinen

 

Kati Pehkonen

"Jäin tänä vuonna nettihuijareiden pauloihin. Halusin selvittää, miten esimerkiksi sähköpostihuijaus etenee. Sain huijarilta muun muassa väärennettyjä passeja ja asiakirjoja. Kirjeenvaihto huijarin kanssa julkaistiin Yle Kioskissa. Yksi hauskoimmista juttuprosesseista koskaan."

Yle Kioski: Martin Lontoosta tarjoaa "miljoonaperintöä" − huijasimme tekstarihuijaria loppuun asti

 

 

Sabrina Bqain

"Mieleenpainuvinta tänä vuonna on ollut kokonaisuudessaan Inhimillisten uutisten kesäkiertue. Pääsin monen vuoden haaveilun jälkeen kiertämään Suomea ja kuvaamaan super kiinnostavia henkilöitä, esim. transsukupuolisen Anita Pistemaan."

Inhimilliset Uutiset: Kesäkiertue

 

 

Nina Karlsson

"Mieleenpainuvinta oli Kiina. Oli älyttömän avartava matka. Hienoa, että oltiin tekemässä siellä juttua Sarkan ensimmäiseen kirjaan."

Helsingin Sanomat: Marimekko, Made in China – Tuore kirja kertoo suomalaisyhtiön tarinan ja salaisuudet

 

 

Helmiina Suhonen

"Parasta tässä vuodessa oli Inhimillisten uutisten kesäkiertue. Synkkien uutisten aikoina oli huojentavaa huomata, että Suomi on täynnä energisiä ja lempeitä ihmisiä, jotka haluavat aktiivisesti tehdä hyviä asioita, eivätkä lannistua. Yksi näistä inspiroivista ihmisistä oli Anita Pistemaa."

Inhimillisiä Uutisia: Nokian insinööristä tuli kaunis Anita

 

 

Päivi Kerola

"Parhaiten mieleen jäi minun ja Kati Pehkosen kirjoittama juttu seksuaalisesta hyväksikäytöstä ja ahdistelusta hevosurheilussa. Tiedonhankinta juttua varten oli aivan poikkeuksellinen. Saimme yli 20 yhteydenottoa naisilta, joista moni uskaltautui ensi kertaa puhumaan kokemuksistaan jollekin muulle kuin lähimmilleen."

Hevosurheilu: Häpeä on pitänyt hyväksikäytetyt hiljaa

 

 

Annukka Pakarinen

"Yksi vuoden kohokohdista oli levynkansiprojekti laulaja-lauluntekijä Laura Moisiolle. Musiikin luoman tunnelman vangitseminen kansitaiteeseen oli kiehtova ja intensiivinen prosessi. ”Ikuinen valo” -projekti muistutti, että parhaimmillaan valokuvaaminen on mielen seikkailua sellaisen äärelle, johon ei muuten rohkenisi kajota. Vähän kuin matka, joka muuttaa tapaa tarkastella ympäröivää ja josta on vaikea palata takaisin."

Rumba: “Tällainen musiikki tekisi mielettömän hyvää meistä monelle” – Laura Moision uusi levy sai Rumban kriitikon polvilleen

 

 

 

Esa Koivuranta

"Minä muistan tästä vuodesta Marimekko-kirjan. Se, että on tekemässä viiden Sarka-kollegansa kanssa ja alle kolmikymppisenä tietokirjaa, joka lopulta pääsee Tieto-Finlandia-ehdokkaaksi, on uskomattoman hieno kokemus."

Tutkimusuutiset: Tutkivaa journalismia porukan voimalla

 

 

Tuija Sorjanen

"Polkaisimme tyhjästä paikallislehden ja opimme kaikenlaista."

Uusi Inari: Tää on meidän city

Comment

Comment

Sarkan ensimmäinen tietokirja ehdolla Tieto-Finlandian saajaksi

Kuva: Nina Karlsson

Kuva: Nina Karlsson

Sarkan ensimmäinen tietokirja Marimekko − Suuria kuvioita on valittu vuoden 2015 Tieto-Finlandia-ehdokkaaksi! Olemme iloisia ja kiitollisia.

Palkinto myönnettään kirjalle, jonka voidaan katsoa merkittävästi edistävän lukijoiden kiinnostusta kerronnaltaan taidokkaaseen tietokirjallisuuteen. Raati perustelee kirjamme valintaa ehdokkaaksi näin:

"Marimekko on yksi modernin Suomen ikoneista. Tutkivalla otteella teoksessa kirjataan Marimekon historia. Se ei keskity epäkohtiin, vaan antaa uskottavan ja elämänmakuisen kuvan yhtiön vaiheista ja toiminnasta ja niistä henkilöistä, joilla on ollut keskeinen rooli yhtiön eri vaiheissa. Tässä yhteydessä on myös syytä erikseen mainita kirjan tekemiseen osallistuneet kuvajournalistit Nina Karlsson ja Otto Ponto, sillä sanojen rinnalla tässä aiheessa visuaalisuus korostuu."

Suomen Kirjasäätiön sivuilla voi tutustua myös viiteen muuhun ehdokkaaseen. Voittaja julkistetaan Helsingissä 26.11.2015.  Tänä vuonna voittajan päättää toimittaja Arto Nyberg. 

Ps. Kirjan voi ostaa muun muassa Into Kustannuksen sivuilta

Comment

Comment

Miksi kirjoitimme kirjan Marimekosta

Tänään julkaistaan Sarkan ensimmäinen tutkiva tietokirja. Sen aihe on Marimekko.

Tekijät. Ylhäältä keskeltä myötäpäivään: Esa Koivuranta, Tuija Sorjanen, Otto Ponto, Nina Karlsson, Kati Pehkonen ja Annina Vainio. (Kuva: Nauska)

Tekijät. Ylhäältä keskeltä myötäpäivään: Esa Koivuranta, Tuija Sorjanen, Otto Ponto, Nina Karlsson, Kati Pehkonen ja Annina Vainio. (Kuva: Nauska)

Mielessä välähtävät punainen unikkokuosi ja puuvillainen raitapaita. Marimekko on kaikille tuttu, mutta sen tarinaa ei ole tähän mennessä kerrottu journalistisesti.

Halusimme luoda katseen kuuluisien kuosien taakse. Miksi Marimekko on, kuten pääjohtaja Mika Ihamuotila on sanonut, tietyllä tapaa Suomen suurin yritys? Miksi me kaikki tunnistamme pöytäliinan marimekoksi? Miksi kansa seuraa silmä kovana kohua, joka syntyy, kun tuon kansallisaarteen tuotos paljastuu plagiaatiksi? Miten Marimekosta hioutui tasavallan jalokivi?

Kurkistimme kulisseihin. Selvitimme, ketkä ovat 64-vuotiasta Marimekkoa luotsanneet, kenen avulla ja millä eväillä.

Äkkiä Marimekko on paljon muutakin kuin unikkoa ja raitaa. Esiin marssii melkoinen hahmogalleria, ihmisiä räiskyvästä Armi Ratiasta hänen lapsiinsa, Amer-yhtymän harmaista pukumiehistä mustiinpukeutuvaan Kirsti Paakkaseen, pankkimies Mika Ihamuotilasta ekonomiperheen Tiina Alahuhta-Kaskoon. Sekaan mahtuu koko joukko sekatyönaisia, yötä myöten raatavia ihmisiä, intohimoa, iloa, hikeä ja kyyneliäkin. Marimekon tarina on sarja epäonnistumisia ja onnistumisia, hyviä ja huonoja ideoita, rohkeutta ja riskejä, yhtä aaltoliikettä. Nykyisessä lama-Suomessa monta kertaa pelastetun yhtiön saaga antaa uskoa ja toivoa.

Marimekko – Suuria kuvioita on tutkivan journalismin keinoin tehty tietokirja. Se tarkoittaa, että olemme kääntäneet jokaisen näkemämme kiven. Löytämästämme olemme kertoneet sen, mikä on tärkeää ja minkä arvelemme kiinnostavan lukijaa. Tutkivan journalismin mielletään monesti olevan joko kuivakkojen paperikasojen tonkimista tai epäilyttävien yksityiskohtien etsimistä väkisin kohteen historiasta. Etenimme avoimin mielin. Tongimme paperikasoja, mutta tongimme myös Marimekon itsestään kokoamia värikkäitä leikekirjoja, ihmisten kotialbumeja ja ennen kaikkea Marimekkoa rakastaneiden – ja vihanneidenkin – ihmisten muistoja. Emmekä joutuneet edes raapimaan laarinpohjia.

Kaikkea kirjamme ei Marimekosta kerro eikä sen ole tarkoituskaan. Kirjamme on tarina yrityksestä, joka on aina ollut täynnä ihmisiä, jotka välittävät. Marimekko houkutteli kirjoittamaan kirjan itsestään, koska se on suomalaisyrityksistä ehkä rakastetuin ja tunnistetuin. Jokaisella on sen kanssa jonkinlainen historia. Jos muoti ja arjen käyttöesineet eivät kiinnosta, tunteet varmasti kiinnostavat. Niitä yhtiön tarinassa riittää. Tässä on tarina, joka kannatti penkoa.

PS. Kirjamme voi ostaa kustantamomme Inton sivuilta.

Tuija Sorjanen
@tuijasorjanen
tuija.sorjanen(at)sarkamedia.com

 

Comment

Comment

Marimekon riisuttu tarina julki 9. syyskuuta 2015

Marimekko – Suuria kuvioita julkaistaan keskiviikkona 9. syyskuuta 2015. Kirja on Marimekon kaunistelematon historia täynnä herkullisia tarinoita.

Teos perustuu yli sataan haastatteluun ja kymmeniin arkistolähteisiin. Kirjassa on haastateltu kaikki Marimekon avainhenkilöt.

Armi Ratian kolme lasta muistelee äitiään harvinaisissa haastatteluissa. Kirjassa paljastetaan ennenkuulumattomia käänteitä parjatun Amer-yhtymän unohdetulta aikakaudelta. Kirsti Paakkanen kertoo ensimmäistä kertaa koko tarinansa yksissä kansissa. Mika Ihamuotila tunnustaa, että vuodet Marimekossa ovat olleet raskaampia kuin hän kuvitteli. Kirjassa käydään ensimmäisinä toimittajina Marimekon Kiinan- ja Viron-tehtailla.

Teoksessa pääsevät ääneen myös Suomen eturivin kulttuuri- ja talousvaikuttajat, kuten Jörn Donner, Samu-Jussi Koski ja Björn Wahlroos. Kirja sisältää ainutlaatuisen kuvaliitteen, jossa muun muassa tarkastellaan, mitä Marimekko merkitsee tavallisille suomalaisille.

Marimekosta on julkaistu useita teoksia, mutta siitä ei ole aiemmin tehty journalistista tietokirjaa.

Marimekko oli jo keski-ikäinen, kun teoksen kirjoittajat Esa Koivuranta, Kati Pehkonen, Tuija Sorjanen ja Annina Vainio syntyivät. Nuoret journalistit ovat aiemmin olleet kirjoittamassa teosta Wahlroos – Epävirallinen elämäkerta, joka oli Tutkivan journalismin yhdistyksen Lumilapio-palkintoehdokkaana keväällä 2014. Kuvajournalismista vastaavat Nina Karlsson ja Otto Ponto. Tekijät ovat perustaneet tutkivaan journalismiin erikoistuneen osuuskunnan Sarkamedian.

Kirjaa ovat tukeneet Koneen Säätiö, Tiedonjulkistamisen neuvottelukunta, ulkoministeriö ja Suomen tietokirjailijat.

Median edustajat voivat tilata teoksen ennakkokappaleita sähköpostitse. Ne lähetetään embargolla varustettuina tiistaina 8. syyskuuta kello seitsemältä aamulla. Teos ja sen tiedot ovat julkivapaita 9. syyskuuta kello kahdelta yöllä.

"Se oli karmeaa. Valvoin monta yötä. En millään olisi voinut uskoa, että tällainen luottohenkilö kuin Kristina Isola syyllistyisi tällaiseen. Siinä oli kaksi ikonia, Finnair ja Marimekko."

Toimitusjohtaja Kirsti Paakkanen vuoden 2013 plagiointikohusta

Marimekko – Suuria kuvioita on myös Facebookissa.

 

Comment

Comment

Kerrytä taitoja kesällä

Mediasisällön menestymisestä ei yleensä ole takeita etukäteen. On vaikea ennustaa tarkalleen, kuinka monta klikkausta juttu kerää verkossa, onko se varmasti skuuppi ja siteeraako kukaan juttua.

Silti tuon sisällön tekeminen nielee useita työtunteja, ja harvoin lopputuloksena saatu sisältö on uudelleen kierrätettävissä. Esimerkiksi tämän päivän uutisen arvo on huomenna melko olematon, toisin kuin monen muun hyödykkeen ja tuotteen kohdalla. Sen sijaan ajattomampia sisältöjä voidaan kierrättää, muokata uudelleen ajankohtaisiksi ja julkaista kerta toisensa jälkeen. Marjojen säilöntävinkit, sadepäivien viettoniksit ja juhannusperinteet eivät muutu kovinkaan muutamassa vuodessa, ja silti moni kesätoimittaja tekee tulevien viikkojen aikana juttuja juuri näistä aiheista.

Mediatuotteet eroavatkin muista hyödykkeistä monin tavoin, niillä on yhteiskunnallisia tehtäviä ja niitä sekä valvotaan että säädellään eri tavoin kuin muita aloja ja tuotteita, esimerkiksi toimiluvin. Mediatuotteen arvoa ei esimerkiksi voi mitata pelkästään rahassa, vaan myös osana kulttuuria, sosiaalista yhteisöä ja politiikan välineenä.

Mediatuote tai -sisältö pohjautuu luovuuteen ideoihin, mediavälineen ilmaisumuodon ja taiteellisuuden tavoitteluun. Mediatuotteen menestyksen usein määrääkin tekijän taidokkuus. Miten mediayritykset sitten pyrkivät erottamaan nämä poikkeuksellisen etevät tekijät muista? Aamulehti järjestää kesätoimittajilleen kaksivaiheisen pääsykokeen, jossa ensin testataan hakijoiden yleissivistys ja sitten haastatellaan. Helsingin Sanomissa hakemus ja haastattelu ratkaisevat, erillistä pääsykoetta ei ole.

Pääsykokeiden ja haastattelujen lisäksi käytetään erilaisia persoonallisuustestauksia. Esimerkiksi Chambers et al. 1998 arvelevat suoriutumisprofiloinnin auttavan kykyjen erottamisessa, millaisista hakijoista yritys todennäköisesti hyötyy ja millaisia työntekijöitä yritys oikeastaan tarvitsee.

Urheiluvalmentajat hyödyntävät osaamisprofilointia, kuten tässä esimerkkikuvassa. Kuva täältä.

Urheiluvalmentajat hyödyntävät osaamisprofilointia, kuten tässä esimerkkikuvassa. Kuva täältä.

Luovuus ja innovaatiokyky perustuvat toistoihin. Systemaattinen kyseenalaistaminen ja harjoitteleminen parantavat näiden kykyjen omaamista. Dyer et al. 2009 mukaan innovoijan DNA voidaan erotella viiteen taitoon: assosiointiin, kyseenalaistamiseen, havainnointiin, kokeilevaisuuteen ja verkostoitumiseen. Tyypillisesti moni näistä viidestä on osa toimittajan ammattitaitoa.

8 vinkkiä

  1. Ideoi yhdessä. Testaa juttuidea toisella kesätoimittajalla, ystävällä tai perheenjäsenellä. Työkaveri keksii yleensä ainakin yhden uuden näkökulman, jota ei vielä omissa ajatuksissa ollutkaan.
     
  2. Kysy miksi, kysy usein ja kysy kaikilta. Muista ihmetellä myös vapaalla. Kysy miksi, kannusta keskusteluseuraasi perustelemaan, ole kiinnostunut ja hämmästele. Älä unohda kysyä myös esimieheltä miksi. Kaikki tieto ei ole aina uutis- tai toimituspäälliköillä.
     
  3. Assosioi vapaasti. Yhdistele aiempia ideoita toisiinsa. Miltä kuulostaisi juhannuksesta tehty kuvareportaasi Makkaran matkassa?
     
  4. Havainnoi ja kuuntele. Puhututtava aihe voi olla uusi tieto tai kummastuksen lukujuttu. Mitä ihmiset taivastelevat yhdessä toreilla, joukkoliikenteessä, kahviloissa ja terasseilla?
     
  5. Verkostoidu. Tutustu ihmisiin, jotka eivät ole samanlaisia tai samoista piireistä itsesi kanssa. Kyky oppia eri alojen ammattilaisilta auttaa näkemään yhtäläisyyksiä oman työn ja aivan toisenlaisen työn välillä. Lisäksi verkostoitumalla rakennetaan haastateltavien ja asiantuntijoiden verkostoa, jolle voi aina kilauttaa sen ensimmäisen puhelun: ”onko tässä juttuaihe?”.
     
  6. Kokeile ja ehdota rohkeasti.  Uudet näkökulmat, tavat tehdä jokin työ tai visualisoida juttu ovat toivotetaan varmasti tervetulleeksi. Nappaa talteen aiemmin näkemäsi visualisoinnit, ja sovella niitä omiin juttuihin. Äläkä  unohda pitää juttuidealistaa puhelimen muistissa, muistikirjassa tai kalenterin viimeisillä sivuilla. Kevään aikana kerätyt ideat tulevat kesän mittaan varmasti tarpeeseen.
     
  7. Ole sitkeä. Tuntuuko kiusalliselta kysyä jokin tietty kysymys tai soittaa sunnuntai-iltana vielä se viimeinenkin puhelu heinäkuussa päivystävälle dosentille? Tee se. Juttua tehdään lukijalle, joka tarvitsee puuttuvan tiedon, vaikka se vaatisi vielä sen yhden puhelun.
     
  8. Tarkista, tarkista ja tarkista. Tuntuuko jokin luku liian suurelta, vaikka se on virallisesta lähteestä saatu? Tarkista asia soitolla. Käy vielä kerran juttu läpi virheiden varalta. Käytä apuna vaikkapa Sarkan faktantarkistuskorttia.

    Listauksen apuna on käytetty artikkelia.

Kaisa Läärä
@kaisalaara
kaisa.laara(a)sarkamedia.com

Blogikuva.jpg

Comment

Comment

Kuuntelisitko uutisorkesteria?

Tiedän, mitä tekisin, jos omistaisin suuren mediatalon.

Ensimmäisenä palkkaisin sanomalehteen sinfoniaorkesterin. Miettikää nyt!

Uutissäveltäjä kävisi työhön. Hän vilkaisisi toimitusjärjestelmästä musiikkitilauksen. Jahas, nettireportaasin aiheena näkyy olevan ”Uuden hallituksen talouslinja”.

Säveltäjä lukisi juttua ja hieroisi otsaansa. Sipilä, Soini, Stubb. Rummut, käyrätorvi, kellopeli.

Sävellys valmistuu, orkesteri soittaa, minä hiivin seuraavan aviisin kimppuun.

Maakuntalehti!

Siihen värvään uutistenhuutajia. Nuo hommaan palkatut baritonit seisovat kaduilla ja karjuvat päivän otsikot ilmoille. Kuvitelkaa, mikä hyperpaikallisuuden mahdollisuus:

”Ryöväri juoksee vapaana tällä kadulla!”

Vedetäänpä henkeä.

 

Olin pääsiäisviikon pitämässä työpajaa Voionmaan opiston medialinjalaisille. Opiskelijoiden tehtävänä oli suuruudenhullun mediakeksinnön ideointi. Verrattomat suunnitelmat vaihtelivat vapaan taiteen alustasta vaalivideoarvioihin.

Yksi ryhmistä keksi Uhanalaisten eläinten Youtuben. Videopalvelun ideana oli jakaa tietoa uhanalaisista lajeista seuraamalla eläinten elämää niihin kiinnitetyillä GoPro-kameroilla. Tavoitteena oli ”yhdistää Avaraa luontoa ja kissavideoita katsovat sukupolvet”.

Idea on päätön ja sellaisenaan loistava. Se välittää tietoa ja viihdyttää, tarttuu kiinni videovillitykseen ja on luontevalla tavalla verkonomainen. Jos jo talitiaisten pönttökamerat ovat suosittuja, miten koukuttavaa olisi jännittää amurinleopardin kohtaloa.

Eläinten Youtube on toki yhtä lailla toteuttamiskelvoton kuin minun ja ystäväni kehittelemä ajatus uutisorkesterista. Virkistävää on kuitenkin se, että idea nojaa sisältöön, ei muotoon tai tekniikkaan. Realiteetit eivät ole kahlinneet ajattelua.

 

Hupsuja konsepti-ideoita on hauska tehtailla, ja joskus ne jopa konkretisoituvat.

Esimerkiksi sopii valokuvaajista koostuvan 11-kollektiivin, mediayritys LongPlayn ja Hitaan journalismin yhdistyksen yhteistyöprojekti Avaruus- ja seksimatka. Tiedekeskus Heurekassa järjestetty tapahtumasarja vakuutti apurahoja myöntäneet Koneen ja Kordelinin säätiöt ja herätti kiinnostusta.

Alan uusi menestyskonsepti voi löytyä vain tuolla tavoin kokeilemalla. Ei sanomalehteäkään kehitetty kertarysäyksellä.

Siis vetäkäämme päähän propellihatut.

Eiköhän tässä vielä jotain keksitä.

Eevi

Eevi Kinnunen
@eevikinnunen
eevi.kinnunen(at)sarkamedia.com

Comment

Comment

(L)omakuva

Vietimme viikon New Yorkissa Sarkan kuvaajien kesken. Päätös jättää kamera pölyttymään kaapin perälle syntyi kuin itsestään, roolivaihdos valokuvaajasta lomakuvaajaksi sitäkin helpommin. 

Matkalta palattuani olen tarkastellut onnellisena rakeisia, epätarkkoja ja hullunkurisista kuvakulmista otettuja muistoja. Brooklyn Bridge, kirsikankukkien loisto Central Parkissa, pilvenpiirtäjät. Lukemattomia kertoja verkkokalvoilleni piirtyneet kuvat ovat nyt myös osa omaa turistikuvakokoelmaani. 

Valokuvan kuvalliset ominaisuudet ja tekniset vaatimukset jäävät usein toissijaisiksi, kun pääsen älypuhelin kourassa ikuistamaan lomaani. Intensiivinen kiinnostus ympäröivään säilyy, mutta selittämättömällä tavalla se on toisenlaista kuin kamera kädessä. Kyse on valokuvista, joiden tarkoitus on jälkikäteen aktivoida muistoja ja toimia eräänlaisena päiväkirjana. 

Kuvan subjektiivinen merkitys korostuu niin, että hymyilyttää. Sama hodarikoju voi löytyä jokaisen tuntemani ihmisen lomakuvista, mutta muistot, joita kuva aktivoi, ovat henkilökohtaisia. Minun hodarini tuoksuu erilaiselta kuin sinun.

Valokuvat: Sabrina Bqain, Nina Karlsson ja Annukka Pakarinen

Annukka Pakarinen
annukka.pakarinen@sarkamedia.com
 

Comment

Comment

Mitä annettavaa tutkijoilla ja toimittajilla on toisilleen?

Koneen Säätiö kertoi tällä viikolla ilouutisia. Sarkan kolmivuotinen hanke Tampereen yliopiston tutkijoiden kanssa on saanut rahoituksen. 

Professori Päivi Korvajärven johtamassa tutkimuksessa tarkastellaan nuorten eriarvoistumista, sukupuolta ja luokkaa.

Siis mitä?

Tarkoitus on tutkia nuorten aikuisten jakautumista menestyneisiin ja syrjäytyneisiin sekä niihin, jotka eivät sovi kumpaankaan määrittelyyn. Vastaavatko kuvaukset oikeasti nuorten elämäntilanteita ja mitä nuoret ajattelevat heistä tehdyistä määritelmistä?

Sarkan toimittajat ovat mukana tutkimuksen alusta asti etsimässä tietoa ja haastateltavia tutkimukseen. Uutta etsimme myös tutkimustulosten raportointitavassa.

Yleensä toimittaja saa eteensä tutkimuksen tiivistelmän vasta, kun koko tutkimus on tehty. Nyt haluamme jakaa tietoa hankkeen edistymisestä pitkin matkaa. Lopullisia tuloksia on tarkoitus kertoa muun muassa pelin avulla. Sarkan kuvaajat myös auttavat tutkimukseen osallistuvia nuoria aikuisia kertomaan ajatuksiaan valokuvilla. Näin muutamia suunnitelmia mainitaksemme.

Koneen Säätiön Jakautuuko Suomi -hankkeen aikaisemmilla rahoituskierroksilla mukaan on päässyt myös muita mielenkiintoisia projekteja. Tässä kaksi, joihin kannattaa tutustua:

1) Kaskas on tehnyt yhdessä Helsingin kaupungin kanssa nuorten hyvinvointikertomuksen. Toimittajien anti tutkimukseen on 50 nuoren haastattelut, joita on toteutettu perinteisinä kirjoitettuna juttuina ja videoina. Hyvinvointikertomuksen taustalla on ajatus, että nuorten palvelujen kehittämisen ja johtamisen pitäisi perustua tutkittuun tietoon.

2) Toimittaja Reetta Räty, sosiologi Johanna Niemi ja historoitsija Miika Tervonen tutkivat suomalaisen yhteiskunnan jakolinjoja Vuosaaressa. Journalistissa Räty kertoo toivovansa, että toimittaja voi tuoda tutkimukseen näkökulmia. Niemi taas uskoo tutkijoiden pystyvän kyseenalaistamaan journalistien vakiintuneita kerrontatapoja.

Ja lopuksi, Sarka toivottaa kaikille hyvää vappua!

 

Kati Pehkonen
@katipehkonen
kati.pehkonen(at)sarkamedia.com

 

 

 

 

 

Comment

Comment

Opi uusi kikka 15 minuutissa

Internet on pullollaan ilmaisia vinkkejä tehokkaampaan tiedonhankintaan.  Tässä muutama hyvä linkki maanantain iloksi, ole hyvä!

Käytä Twitterin listoja.

Wall Street Journalin sosiaalisen median tuottajan Sarah Marshallin blogikirjoituksessa on monta muutakin hyödyllistä Twitter-niksiä, mutta hän nostaa listat ensimmäiseksi. Marshallin kokemuksen mukaan yllättävän harva toimittaja tekee omia listoja tai seuraa muiden kuratoimia erikoisalojen listoja. Kannattaisi.

Ulkomaanuutisia seuraaville Marshall suosittelee sosiaalisen median tietotoimisto Storyfulin tekemiä listoja. Storyfulilla on joka maalle oma listansa, johon on koottu paikallisia toimittajia ja luotettuja lähteitä. Esimerkiksi Germanwingsin lentoturman jälkeen Marshall napsautti auki Storyfulin Saksaan, Espanjaan ja ilmailuun keskittyvät listat.

Rakasta hakuoperaattoreita.

Viime viikolla julkaistu e-kirja Verification Handbook for Investigative Journalists on kokonaisuudessaan lukemisen arvoinen, jos tutkiva journalismi (tai stalkkaus) kiinnostaa. Kakkos- ja kolmosluvuissa on konkreettisia vinkkejä siihen, miten Googlesta ja sosiaalisesta mediasta saa irti tavallista yksityiskohtaisempaa tietoa.

Media-ammattilaisia kouluttava Henk van Ess neuvoo toisessa luvussa henkilöiden taustojen penkomista. Jos vaikkapa haluaa tietää, mitä Shellin toimitusjohtajasta sanotaan pdf-tiedostoissa, jotka eivät ole Shellin julkaisemia, Googlen hakukenttään pitää kirjoittaa filetype:pdf ”ben van beurden” -site:shell.*

Van Ess opastaa kädestä pitäen myös siinä, miten voi päästä käsiksi verkkosivuihin, joita ei enää ylläpidetä.

Varmista videon kuvauspaikka satelliittikartasta.

Brittiläinen Eliot Higgins on todennäköisesti maailman tunnetuin kansalaisjournalisti. Hänen perustamansa tutkivan journalismin yhteisö Bellingcat selvittää kriisialueiden tapahtumia verkkovideoiden perusteella. Bellingcat tutki esimerkiksi malesialaiskoneen putoamista Itä-Ukrainassa ja julkisti vakuuttavia todisteita siitä, että alasampumisessa käytetty Buk-ohjuslavetti tuotiin Venäjältä.

Higgins kertoo Verification Handbookin uuden version kuutosluvussa, miten hän opetteli etsimään sosiaaliseen mediaan ladatuista videoista maamerkkejä. Sitten hän vertaili esimerkiksi tunnistettavia rakennuksia tai tienristeyksiä Google Earthin satelliittikarttoihin ja pystyi varmistumaan siitä, että video on kuvattu tietyssä kaupungissa.

+ Kuvajournalisteille: Tee päteviä interaktiivisia kuvia

Thinglink-ohjelmalla voi liittää valokuviin merkintöjä, jotka sisältävät esimerkiksi videota, ääntä tai linkkejä. Käyttö on lähes yhtä helppoa kuin kaverien tägäys Facebook-kuviin, jos pohjakuvaan lisättävillä mediasisällöillä on jo url-osoite. Storybench-sivustolta löytyy vielä yksityiskohtaiset ohjeet interaktiivisen kuvan tekemiseen. Suomalais-amerikkalaisen firman ohjelma on yksityisille ilmainen, ja siitä on olemassa iPhone-sovellus.

Päivi Kerola
@pkerola
paivi.kerola(a)sarkamedia.com

Comment

Comment

Stig Carpelanin sanoin

Usein väitetään, että sitaatti elävöittää tekstiä. Huono sitaatti ei elävöitä. Asiantuntijan lausunto sitaattimerkeissä antaa suorastaan koomisen vaikutelman, on turha ja pahimmillaan jopa vaikeuttaa asian ymmärtämistä.


Kaunokirjallisuudessakaan kaikkitietävän kertojan esittelemät hahmot eivät raportoi vallitsevista asiantiloista. He eivät lausu, millainen sää ulkona on, millaiseen rakennukseen he astuvat sisään tai miltä keskustelukumppani näyttää. Olisi naurettavaa, jos he tekisivät niin. Sen sijaan he kertovat tunteistaan, ottavat kantaa tapahtumiin ja keskustelevat muiden henkilöiden kanssa.
 

Journalistisessa tekstissä kuitenkin haastateltava pannaan usein kertomaan lukijoille asioita, jotka journalisti voisi itse kertoa – tai joiden kertominen olisi itse asiassa journalistin tehtävä. Journalistin velvollisuushan on tarkistaa, että haastateltavan sanomiset pitävät paikkansa. Asioiden laittaminen sitaattimerkkien väliin on ikään kuin sanomisen vastuun kiertämistä. Eli laiskaa toimittamista.
Tai muuten vain tylsää.

Puolustusvoimat arvioi, että käyttäjien kokonaismäärä voi tänä vuonna kasvaa peräti 30 000:een.
“Kirjautumisia on jo nyt viikoittain 90 000–100 000. Työtiloja PvMoodlessa on jo noin 2500”, kertoo majuri Tuomas Tihula Puolustusvoimien palvelukeskuksesta. – Helsingin Sanomat 4.4.2015.

Sen sijaan hyvä sitaatti voi olla kuin aaria oopperassa: Se pysäyttää kerronnan ja summaa tilanteen. Sitaatin lausuja ottaa henkilökohtaisesti kantaa johonkin asiaan. Hän kertoo tunteistaan, aavistuksistaan, aikomuksistaan, neuvottomuudestaan. Hän saattaa tiivistää jonkin sattumuksen menneisyydestään, kommentoida tilannetta tai sanoa jotenkin muuten sattuvasti ja oivaltavia sanoja käyttäen. Hänen ei tarvitse kertoa tilastollista faktaa, kerrata raportin lopputulosta tai selvittää perusasioita käsiteltävästä asiasta.  Hän sanoo jotakin, mitä lukija ei voi saada tietoonsa mistään muualta kuin juuri häneltä.

Keskimääräinen eläke Virossa nousi huhtikuussa kuusi prosenttia eli 375 euroon kuukaudessa, kun verovapaan eläkkeen raja on 374 euroa. Keskimääräistä eläkeläistä ei ehkä ole olemassa, mutta rouva Leht on lähellä sitä.
“En ole koskaan kärsinyt puutetta”, Leht sanoo olohuoneessaan.
Rouva Leht tarkisti pankista saaneensa maaliskuussa eläkettä 406 euroa. – HS 4.4.2015

Sitaatin hyvyys ei riipu tekstilajista tai sanojan asemasta jutusta.
Sitaattia voi testata vaikka ajattelemalla, miltä henkilö näyttää lausuessaan repliikkinsä. Eikö kulmakarvakaan värähdä? Syntyykö mielikuva Studio Julmahuvista tutusta Stig Carpelanista? Jos, sitaattimerkit ovat melko varmasti turhat.

Jos haastateltava ei sano mitään suoran sitaatin arvoista, häntä ei ole syytä kirjoittaa sanomaan mitään.

Tuija Sorjanen
@tuijasorjanen
tuija.sorjanen@sarkamedia.com

Comment

Comment

Minä vihaan sinua

Julkaistu Sarkan vanhassa blogissa 23.3.2015

Oksettavaa. Idioottimaista. Loukkaavaa.

Tällaisia kommentteja ryöppysi loputon määrä, kun moderoin viikonlopun ajan maahanmuuttaja-aiheisen tv-lähetyksen nettikeskustelua. Poistin keskustelusta kymmeniä viestejä, jotka tihkuivat vihaa, turhautuneisuutta ja törkeyksiä. Netin ryönäviestejä lukiessa moderoija ei voi kuin ihmetellä: Miksi ihmiset ovat niin vihaisia?

Tuoreen tutkimuksen mukaan netissä vihapuhetta on yhä enemmän, mutta harva myöntää itse tuottavansa sitä. Vain noin viisi prosenttia väestöstä kirjoittaa vihaviestejä, mutta lähes puolet 15–30-vuotiaista on törmännyt vihapuheeseen netissä. Tutkija Matti Näsin mukaan vihapuheen tuottaja on usein jollain tavalla jäänyt yhteiskunnan ulkopuolelle. Netissä kirjoittelu tuo heille vallan ja hallinnan tunnetta.

–Maahanmuuttokriittinen puhe on siinä mielessä erilaista, että se kerää laajemman porukan kaikista luokista ja taustoista, Turun yliopistossa vihapuhetta tutkinut Näsi sanoo.

Vihapuhujan toive vallasta toteutuu ajoittain. Kirjoittelu on usein niin sinnikästä ja jyräävää, että sen edessä tuntee voimattomuutta. Inttämiseen ja hiustenhalkomiseen on raskasta lähteä mukaan, joten trollaajat ja turhautumistaan purkavat nettikirjoittelijat täyttävät kommenttiketjut omalla puheellaan. Keskustelu alkaa näyttää helposti siltä, että kaikki vihaavat maahanmuuttajia, muslimeja tai naisia.

Näsin mukaan netissä kärjekkäillä kommenteilla saa huomiota, kun taas rakentavasti keskustelevat jäävät jalkoihin.

Ryöpsähtelevien nettikeskusteluiden vuoksi tietyistä aiheista on tullut toimittajille työläitä tehdä. Maahanmuutto on yksi näistä. Haastateltavia on vaikea löytää, koska harva haluaa kommentoida aihetta, josta nousee välitön paskamyrsky. Huomasin tämän, kun yritin selvittää maahanmuuttajien raiskaustilastoja. Kun maahanmuuttajista tehdään juttu tai tv-lähetys, pitää varautua myös siihen, että sosiaalinen media, sähköposti ja puhelin laulavat tauotta seuraavat pari vuorokautta.

Yleinen neuvo on, että nettikirjoittelusta ei pitäisi provosoitua. Nettitrollaajat odottavat kieli pitkällä reaktiota ja vastakaikua. Jos keskusteluun lähtee mukaan, saa kuulla olevansa ”tyhmä suvakkihuora”, jonka mielipiteet ovat vääriä. Mielipiteisiin vaikuttavat tutkimukset ovat tietenkin nollatutkimuksia ja esimerkit yksittäistapauksia. Useimmat viestit voi jättää omaan arvoonsa, mutta kun lukee läpi satoja ikäviä kommentteja, tulee itsellekin vihainen ja surkea olo. Viestivyöryn perusteella alkaa uskoa siihen, että ihmiset todella haluavat toisilleen kaikkea pahaa.

Mitä tilanteelle sitten pitäisi tehdä?

Vaikka nettikeskustelujen moderointi on välillä turhauttavaa puuhaa, sitä on tehtävä. Törkeälle vihaiselle puheelle ei saa antaa periksi. Nettikeskustelussa saa vaatia asiallisuutta ja hyviä tapoja. Toinen tärkeä seikka on huomata itsesensuuri. Vaikka maahanmuutto on vaikea aihe, siihen pitää uskaltaa tarttua. Aiheita ei voi jättää käsittelemättä sen vuoksi, että niistä syntyy ikävä kirjoitteluryöppy tai mustamaalaamista erinäisillä nettifoorumeilla.

Tämäkin kirjoitus meinasi samasta syystä jäädä tekemättä.

Helmiina Suhonen
@HelmiinaS
helmiina.suhonen (at) sarkamedia.com

Comment

Comment

Freet, liittykää yhteen

Julkaistu Sarkan vanhassa blogissa 16.3.2015

Pääsin luennoimaan ensimmäistä kertaa elämässäni viime viikolla ja varsin mieluisasta aiheesta, kun edustin Sarkaa Suomen Journalistiliiton freepäivässä. Ruodimme toimittaja, käsikirjoittaja Jari Hanskan ja bloggaavan toimittajan Noora Shinglerin kanssa sitä, miten alan freelancerit voivat saada lisää potkua toimeentuloonsa.

Omassa puheenvuorossani korostin yhdessä tekemisen voimaa. Sarka on perustettu vastareaktiona media-alan kriisipuheelle – osoitukseksi siitä, että kannattaa yrittää yhdessä, ei lannistua.

Seminaaripäivän yleisössä istui viitisenkymmentä media-alan freelanceria, joista ilahduttavan moni esitti kysymyksiä Sarkasta ja osuuskuntatoiminnasta. Ammattilaiset kysyivät esimerkiksi, mitä mieltä olen brändäämisestä ja osuuskunnan hyödyistä.

Olen työskennellyt lähes kymmenen vuotta freeverokortilla, joten on helppo listata osuuskunnassa toimimisen plussat. Niitä ovat:

+ Työyhteisö. Työtä voi tehdä omilla ehdoillaan, mutta tarvittaessa saa tukea, kun jokin pännii tai kaipaa neuvoja tai tsemppausta. Sarka toimii virtuaalityöyhteisönä verkossa, joten jäsenten asuminen useilla paikkakunnilla ei ole este.

+ Editointiapu. Sarkassa toinen sarkalainen oikolukee aina toisen tekstin ennen julkaisua tai luovuttamista asiakkaalle.

+ Kulujen ja töiden jakaminen. Osuuskuntalaiset maksavat yhdessä yhteiset menot, kuten kirjanpitäjän palkkion ja vakuutukset sekä osuuskunnan yhteiset laitteet. Kaikki saavat käyttöönsä osuuskunnan y-tunnuksen laskutusta varten. Myös yhteisten asioiden hoito yritetään jakaa tasapuolisesti osuuskuntalaisten kesken.

+ Brändääminen. Saattaa olla helpompi brändätä osuuskunta tai muu ryhmä kuin oma itsensä. Toiminimi Annina Vainio ei herättäisi alalla pöhinää, Sarka herättää.

+ Brainstormaus. Ideointi on paljon hauskempaa ja tehokkaampaa, kun sitä tekee isolla porukalla. Silloin syntyy rohkeita, jopa hulluja ideoita ja uskaltaa joskus epäonnistuakin.

+ Palkkioneuvottelut. Ryhmästä on iloa myös, kun lasketaan tarjouksia tai neuvotellaan palkkioista. Sarka ei harrasta journalismia, vaan tekee sitä tosissaan ja tunteella. Laadukkaasta työstä pitää saada kunnon palkkio.

+ Kilpailuvaltti. Asiakas haluaa päästä helpolla, ja silloin on etu, jos sama pulju voi tarjota tekstin lisäksi still- ja liikkuvaa kuvaa. Lopputulos onnistuu myös yleensä paremmin, jos tekijät suunnittelevat työn yhdessä alusta loppuun.

Tarinan opetus:
Jos harkitset freeksi ryhtymistä, harkitse myös oman osuuskunnan perustamista tai jo toimivaan osuuskuntaan liittymistä. Porukassa on voimaa.

Twiitit ovat kuvakaappauksia Twitteristä. Kiitokset Anu Haapala ja Noora Vaarala.

Annina Vainio
@anninavainio
annina.vainio@sarkamedia.com

Comment

Comment

Johda itseäsi

Julkaistu Sarkan vanhassa blogissa 9.3.2015

Joustotyö, etätyö, epätavallinen työ, liikkuva työ. Nämä kaikki kuvaavat työnteon tapoja Sarkassa. Meillä ei ole toimitiloja, eikä täten juoksevaa työtilavuokraa. Käytännössä moni meistä on raivannut pienen nurkan olohuoneesta, yksiön kulmasta tai keittiön pöydältä läppärille, kahvimukille ja muistiinpanoille. Teemme töitä usein kotoa. Toimittajan työvälineet eivät kahlitse tekijäänsä teollisuushallin pimeyteen eivätkä edes tietylle paikkakunnalle. Se on sekä etu että haitta. Työergonomia, työajat, työyhteisön puute ja työn sekoittuminen vapaa-aikaan vaanivat kotitoimistolaista.

”Havahduin työpäivän päätteeksi aatokseen: en ole tavannut ketään tänään”.


Lapin yliopiston selvityksessä on listattu itsensä johtamisen piirteitä. Näitä ovat kyky hallita omaa työntekoa, kyky erottaa työ vapaa-ajasta, omista voimavaroista ja työhyvinvoinnista huolehtiminen ja oman osaamisensa sekä vahvuus ja -kehittämisalueiden tunnistaminen itsensä johtamisessa.

Näitä olemme pohtineet yhdessä Sarkassa: Onko tarve työtilalle yhteinen, miltä paikkakunnalta työtilaa kukin meistä tarvitsee. Teenkö töitä yömyöhään? Osaanko lopettaa, vaikka työn imu meinaisi viedä mennessään? Yhteisöllisyys, työkaverien kanssa kahvitauolla jutteleminen ja yhteiset matkat työpaikalle jäävät pois, kun toimisto sijaitsee kahden metrin päässä sängystä.

”Kello kävi jo myöhäisillan tunteja, kun huomasin työskennelleeni koko päivän”.


Varsinaista esimiestäkään ei Sarkassa ole. Sen sijaan jokaiselle projektille nimetään oma vastuuhenkilö, joka huolehtii aikataulujen pitävyydestä, yhteydenpidosta asiakkaaseen ja kollegoiden kanssa työnjaosta. Sarkassa jokainen huolehtii itse tunneistaan, kirjaa ne ylös ja jakaa tiedot työtunneista yhteisesti. On omaa ammattitaitoa aikatauluttaa työpäivä oikean mittaiseksi. Jos päivä venyy, on osattava ottaa se takaisin, jotta oma jaksaminen ei ole vaakalaudalla.

”Vuokrasin työtilan, koska koin tarvitsevani selkeän rajan työnteon ja kodin välille”.


Siirtyminen työpaikalle kotoa on monelle riitti, joka vie ajatukset työhön jo matkalla. Jos matka on huoneesta toiseen, voi eron tekeminen työn ja kodin välille olla vaikeaa. Lisäksi yhteisesti jaetussa työtilassa pääsee nauttimaan työyhteisön tuesta. Toki sarkalaiset tukevat toisiaan sosiaalisen median välityksellä. Usein keskustelemme työpäivän aikana verkon välityksellä, mitkä päivän fiilikset kulloinkin ovat.

Työkokouksia pidetään Skypen ja Google Hangoutsin kautta, tiedostoja jaetaan Drivessä ja palavereista sovitaan Facebookissa. Silti kasvokkain tapaamisessa on oma voimansa. Esimerkiksi pääkaupunkiseudun luovien alojen pienyritykset ja itsensä työllistäjät etsivät ja välittävät ilmoituksia vuokrattavissa olevista työtiloista verkossa. Työtilan voi vuokrata lyhyeksikin aikaa, jos tuntuu, etteivät työt muuten jätä rauhaan.

Lainaukset ovat kirjoittajan omia kokemuksia itsensä työllistämisestä.

 

Kaisa Läärä
@kaisalaara
kaisa.laara@sarkamedia.com

Comment